What is this Berlin you speak of?

Yesterday, May 28th 2016, was the first anniversary of the flight that originally brought me to Berlin. I’d never been to the hipster capital of Europe before moving here, I was freshly back from my year in Hong Kong, and it all seemed very unreal. By extension, today marks the first anniversary of me waking up and thinking: “Holy moley, I’m in Berlin. How did this happen?”

Today, coincidentally, is also the first proper day off I’ve had in a while - since Easter, I have been filling most of my free time with my Master’s thesis, which will hopefully be ready for turning in next month.

So, to commemorate the past year, I decided to reflect upon the question: What is Berlin, and what does it mean to me?

First of all, most people have some kind of an impression of Berlin, even if they haven’t visited the city, and many people have.

The typical impression of someone in their 40’s or older is that of a split city, the Wall, the Cold War, and the tension between DDR and the West. Can’t argue with that, but as someone who was born after the Wall came down, I can’t say these were my most prominent thoughts.

The typical impression of someone in their 20’s is that of a city of rebelliousness, all things hipster, partying at 8 am on Saturdays or indeed at any other time, drugs of all kinds (including artisan coffee), edgy graffiti, and run-down flats occupied by squatters. As someone who doesn’t do drugs, including artisan coffee, and doesn’t rebel against the society and its institutions, this meaning feels equally alien to me.

My truth is something completely different.

Berlin, for me, is a city of freedom and independence. A city of endless possibilities, people from all corners of the world, professional and personal opportunities, fantastic food, neighbourhoods that look like different countries (because they are), delightful and unappetising smells.

It’s a city where many restaurants refuse to serve tap water, and I protest by not tipping.

It’s a city where kids’ playgrounds are covered with graffiti, and nobody cares, because the kids are having a great time. And because many of the graffiti are pretty cool.

It’s a city where nobody cares if you change clothes at a tram stop, or do any other strange thing in public. People of Berlin have seen it all.

The appeal to me, from the start, is that everyone can be however unusual they like. With full respect to the past, this is what my Berlin looks and feels like, for me, right now.

The one thing that everyone seems to agree with, when it comes to this city, is that it’s constantly changing, constantly in flux, and that it’s hard to capture the essence of it in just a few words. I guess that defines Berlin - undefinability. And the fact that most people who move to Berlin don't want to leave.

Yesterday, as I was buying postcards and discussing with the cashier about the ridiculous stamp prices, she suggested to me that I mail them when I get back to my country.

As I replied with the cleverest retort I could think of, I suddenly felt happy that it was true: 

“I live in Berlin.”

EP8: Mitte, bitte!

28.5.

Huh, edellisestä tekstistä on jo aikaa, ja sittemmin elämässä, Hong Kongissa ja kaikessa on tapahtunut yllättäviä muutoksia. Lähdin Hong Kongista toukokuun 11. päivä, vietin oikein mukavat pari viikkoa Suomessa, ja tänään aamulla saavuin Mitten kaupunginosaan Itä-Berliiniin, jossa tänä kesänä asun ja teen töitä. Ajatushan oli alun perin ihan toinen, ja olin jo vakaasti aikonut kokea tänä vuonna Suomen kesän. Vaan niin kävi, että työ vei mennessään, mikä kyllä sopii minulle hyvin, etenkin kun Berliini on kuulemma kesällä parhaimmillaan. Tämän lokaationvaihdoksen johdosta blogini nimi muuttuu ja siinä kerrotaan ainakin seuraavan kolmen kuukauden aikana asioita elämästä, Berliinistä ja kaikesta muusta sellaisesta. Sen jälkeen? Ei aavistustakaan!

Kieltämättä on kummallinen tunne, kun on näin lyhyessä ajassa siirtynyt maapallon yhdeltä puolelta toiselle, toistaiseksi tuntemattomalle laidalle. En ole vielä oikein hahmottanut, miten pitäisi tai voisi orientoitua tähän olemiseen, kun katukaupoissa ei myydä kuivattuja mustekaloja vaan currywurstia ja taksikuski on muhkeaviiksinen ja mutisee vihaisesti muiden hitaudelle saksaksi eikä kantoninkiinaksi. Muuta mielikuvaa minulla ei Berliinistä vielä olekaan – en ole käynyt täällä ennen enkä perushistorian lisäksi tiedä kaupungista oikeastaan mitään. Iso tämä on, ja kulttuurihistoriallisesti monimuotoinen, mutta kaikki muu minulla onkin vielä selvittämättä. Bring it on!

29.5.

Ensimmäisen Berliinissä nukutun yön jälkeen heräsin dramaattisesti paikallista aikaa kello puoli kahdeksan siihen, että puhelin soi. Tuijotin Suomesta tulevaa puhelua pari sekuntia, puoliunessa järkeilin, ettei kukaan täysijärkinen tuttu yritä tavoittaa minua kello 8:30, päättelin soittajan puhelinmyyjäksi ja painoin ensin punaista luuria ja sitten pään takaisin tyynyyn. Kun parin minuutin kuluttua samasta numerosta soitettiin uudestaan, päätin joustaa tästä arviostani ja maksaa kuusi senttiä per minuutti siitä hyvästä, että saan tietää, mikä on asia. Sieltä soitettiin, että nyt olisi tulossa hinausauto viemään Fiestani viimeiselle matkalleen romuttamolle, ja että sopiiko tulla kymmenen minuutin kuluttua hakemaan. Totesin että hyvin sopii, avain on hansikaslokerossa ja ovet auki. En kyllä maininnut, että olen itse noin 1800 kilometrin päässä, mutta ehkä ne sen puolimädän autonraadon löysivät itsekin, kun ei soitettu perään.

Muita havaintoja kahdeksan aikaan aamulla oli, että suoraan sängyn yläpuolella oleva kattoikkuna kieli harmaasta ja sateisesta säästä, ja jostain päin rakennusta kuului kovaääninen bassojumputus. Ja minä kun kuvittelin, että tämä on toimistorakennus... Vaikka en kyllä ymmärrä bassojumputusta aamukahdeksalta yhtään minkäänlaisessa rakennuksessa.

Parin tunnin päästä, herättyäni uudestaan, ylläkuvaillut havainnot eivät enää pitäneetkään paikkaansa. Harmaa pilvipeite oli muuttunut niin kirkkaaksi auringonpaisteeksi, että siinä nukkuessa saisi kokovartalorusketuksen, jos ei olisi peitto päällä. Basso ei enää jumputtanut, vaan sen sijaan äänimaisemaa dominoi toimiston puolelta kantautuva kollegoiden naurunremakka. Ehkä on hyvä enne, jos töissä nauretaan – eipähän ole meininki liian vakavaa.

Muutoin päivän ohjelmaan kuului erittäin hyvä lounas vietnamilaisessa ravintolassa ja Ikea-huonekalujen kokoamista.

30.5.

Viikonloppu, ja ensimmäinen päivä yksin Berliinissä. Onneksi minulle oli jo neuvottu, missä on lähin ruokakauppa ja mistä voin ostaa puhelimeeni prepaid-simin. Jälkimmäinen näistä osoittautuikin useamman tunnin mittaiseksi seikkailuksi. Kohokohtiin sisältyi muun muassa se, että puhelinkaupassa, jossa mainostettiin prepaid-simkortteja, ei niitä kuitenkaan myyty, vaan sieltä ohjattiin toiseen kauppaan, jossa saman firman myyjä ohjasi minut edelleen eri firman myyjälle, koska kyseiset kortit eivät hänelle tietenkään kuulu. Ai niin, ja ohjeet simin aktivoimiseen olivat pelkästään saksaksi, jonka kuitenkin onnistuin onnekseni dekryptaamaan Googlen avulla. Ja ennen kuin sim ja sen datapaketti toimivat, piti se aktivoida netissä. Mitenkähän ne ajattelevat käyttäjän tässä onnistuvan, kun heillä ei vielä ole sitä nettiyhteyttä? Kahvilan internet-yhteyden varassa se oli sitten tehtävä.

Erikseen tahtoisin vielä kuvailla, millainen ruljanssi oli käydä vessassa siinä kaupassa, josta sim-korttini ostin. Olin menossa siellä käymään jo ennen ostosta, mutta päättelin vessan ovessa lukevan, että asiakkaille ilmainen ja muille 50 senttiä, ja päätin kysyä sitten kassalla maksaessani, miten homma toimii. Suomessa olen kohdannut kolmenlaisia ratkaisuja ongelmaan, miten pitää ei-asiakkaat pois vessoja kuluttamasta: yhdessä annetaan asiakkaalle avain vessan oveen, toisessa avataan ovi asiakkaalle etänä ja kolmannessa annetaan asiakkaalle poletti, jolla ovi aukeaa. Tässä kaupassa ei mikään näistä järkevistä tavoista ollut sitten kelvannut, vaan homma toimii seuraavalla tavalla. Vessaan mentäessä jonotetaan ensin automaatille, johon laitetaan 50 sentin kolikko, sitten painetaan nappia joka tulostaa kuitin (bonuspiste sille, joka muistaa, millä planeetalla piti muistaa pyytää kuitti joka kerran kun käy vessassa). Tämän jälkeen mennään läpi pyöröportista, käydään vessassa ja palataan saman pyöröportin läpi. Kuitin kanssa on sitten jonotettava infotiskille, mikä vei minulta noin kymmenen minuuttia, ja jossa täti kysyy tiukkailmeisesti nähtäväksi kuittia – saksaksi. En puhu saksaa, mutta päättelin, että minun on todistettava olevani asiakas. Tämän jälkeen täti skannaa (!) kuitin ja ryhtyy kaivelemaan minulle puolta euroa. Kun minulla ei ollut antaa vaihtorahaa eurosta, sain takaisin seuraavat kolikot: 20 snt, 10 snt, 10 snt, 2 snt, 2 snt, 2 snt, 2 snt, 2 snt. Olinkin jo unohtanut, että joissakin maissa jaksataan vehdata yhden ja kahden sentin kolikoiden kanssa... Jihuu. Tuli muutaman kerran tämän prosessin aikana mieleen joko antaa koko vessareissun olla, tai antaa niiden viidenkymmenen sentin olla, mutta päätin sitten katsoa tämän näytelmän loppuun. Ehkä opin jotain saksalaisuudesta. Berliinistä löytyy kyllä varmasti paljon hehkeämpääkin koettavaa ja raportoitavaa kuin elektroniikkakaupan vessa, ja arvaankin, että tälle illalle suunnittelemani käynti jazz-klubilla täyttää tämän odotuksen. Tältä erää jätän tarinan kuitenkin tähän.

Olin ajatellut tähän loppuun vielä reflektoida jotakin fiksua, mutta taidanpa jättää senkin ensi kertaan. Totean silti, että Hong Kongissa oli mukavaa, mutta nyt alkaa Berliinin kesä!

Bonuksena vielä oma naama toimiston ovelta näkyvän maiseman edessä:

 

EP7: Sääntöjä ja poikkeuksia

”Poikkeus vahvistaa säännön” on sanonta, joka saa minut aina kiristelemään hampaitani. Syy tälle on se, että kyseessä on Suomen, tai kenties koko maailman historian eniten väärinymmärretty ja taatusti eniten väärinkäytetty sanonta. Jokainen on varmasti kokenut tilanteen, jossa henkilö A esittää jonkin asian totuutena, henkilö B mainitsee tilanteen, jossa tämä ns. fakta ei pidä paikkaansa, johon henkilö A nokkelana toteaa, että poikkeuspa vahvistaa säännön, ilman minkäänlaista itsekritiikkiä ja varmana siitä, että näin hänen esittämänsä fakta jotenkin maagisesti vahvistuisi siitä, että se ei olekaan aina totta.

Sanon nyt tämän tyhjentävästi ja kertaheitolla: Poikkeus ei vahvista sääntöä vaan heikentää sitä. Jos sääntö pätee sadassa prosentissa tapauksista, on se vahvempi kuin jos se pitää paikkansa 98 prosentissa tapauksista. Tuntuu uskomattomalta, että tämän asian joutuu sanomaan ääneen. Jos joku esimerkiksi väittää, että suomen kieltä äännetään aina samalla tavalla kuin miten se kirjoitetaan, ja toinen huomauttaa, että sana ”sydämen” äännetään ”sydämmen”, tämä poikkeus osoittaa, että suomen kieltä ei tosiaankaan aina lausuta samoin kuin se kirjoitetaan. Jos meillä on yhteiskunnassa sääntö, että toisia ei saa tappaa, mutta kuitenkin sallimme tappamisen vaikkapa sodassa, tällöin sääntömme ”muita ei saa tappaa” ei vahvistu, vaan pikemminkin heikkenee. On siis olemassa tilanne, jossa saa tappaa. Tappamiskielto ei siis ole ehdoton. Tämä pätee kaikkiin kuviteltavissa oleviin esimerkkeihin – poikkeuksen olemassaolo ei tee säännöstä vahvempaa.

Tätä sanontaa on minun ollut todella vaikeaa selittää sellaisille, jotka eivät osaa suomea ja sitä kautta ole sisällä suomalaisessa kulttuurissa. ”Miten”, he kysyvät, ”voi poikkeus vahvistaa sääntöä? Mitä järkeä siinä on?” Ei siinä olekaan mitään järkeä, mutta kysymys on tottumuksesta, kollektiivisesta kulttuurisesta illuusiosta, jossa järjettömän sanonnan viljeleminen jatkuu, koska kukaan ei sitä kyseenalaista. No, nyt kyseenalaistetaan.

Sanonta on käännetty suomeksi latinan kielen lauseesta ”exceptio probat regulam in casibus non exceptis”, ja sen alkuperäinen, varsin viisas merkitys on se, että poikkeus säännöstä osoittaa säännön yleensäkin olevan olemassa. Esimerkiksi tapakulttuurissa on aina paljon sellaisia sääntöjä, joista emme ole lainkaan tietoisia, koska niitä ei koskaan rikota. Esimerkiksi julkisissa kulkuvälineissä noudatamme kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan yhdellä istuimella istuu korkeintaan yksi aikuinen. Jos siis täydessä ruuhkabussissa vieras ihminen istuisi muina miehinä tai naisina syliisi, tulisit luultavasti ensimmäistä kertaa tästä säännöstä tietoiseksi. Tämä on toki kärjistetty esimerkki, mutta sen avulla voi ymmärtää, miksi eri kulttuuritaustoista tulevilla ihmisillä saattaa olla vaikeuksia ymmärtää toisen tapoja toimia eri tilanteissa. Ihminen ei ole todennäköisesti tietoinen kaikista hänen toimintaansa ohjaavista säännöistä, ja vasta kun joku toimii toisin ja tuottaa poikkeuksen sääntöön, huomaamme että sääntö ei olekaan universaali. Rikkomalla sääntöä sääntö tulee näkyväksi. Klassinen, oikean elämän esimerkki on se, että suomalaiset tyypillisesti tuntevat olonsa epämukavaksi, jos keskustelukumppani on liian lähellä. Oma, henkilökohtainen tila ulottuu suomalaisilla kauemmaksi omasta kehosta kuin esimerkiksi italialaisilla, joista monet voivat aivan hyvin puhua kolmenkymmenen sentin päässä toisen naamasta. Kukaan ei tule tästä tietoiseksi niin kauan kuin kaikki leikkivät samojen sääntöjen mukaan, mutta kun sääntöä rikotaan, huomaamme äkkiä että kappas, meillähän onkin olemassa sääntö.

Tämä käännösvirhe on tehty myös muissa kielissä, esim. englannissa, jossa sitä vastaa virheellinen ”exception proves the rule”. En ole kuitenkaan missään muussa maassa tai kielessä törmännyt niin systemaattiseen ja laajalle levinneeseen virhekäyttöön kuin Suomessa. Ja Suomessa tälle idioottimaiselle väärinkäytölle ei kukaan tunnu olevan immuuni. Muistan itse koulussa huomauttaneeni opettajalle, että jokin hänen juuri opettamansa asia ei ole aina totta (jep, olin todella hurmaava lapsi), johon opettaja voitonriemuisena totesi jotta poikkeus vahvistaa säännön ja minun erinomainen pointtini voidaankin siten jättää huomiotta. En silloin osannut artikuloida, mikä tässä säälittävässä tekosyyssä oli vikana, mutta nyt onneksi osaan. Pyydänkin teitä, rakkaat lukijat, tekemään omalta osaltanne maailmasta paremman paikan ja jättämään tuon sanonnan pois sanavarastoistanne. Se on älyllisesti laiska keino viitata kintaalla hyville huomioille ja hedelmälliselle keskustelulle. Sanokaa sen sijaan näin: ”Tuopa oli hyvä huomio! Ei tämä ihan aina pädekään. Keskustellaanpa asiasta.” Kiitos.

Mutta sen sijaan sanonnan alkuperäinen merkitys on pohtimisen arvoinen. Monesti emme ole tietoisia elämässämme vallitsevista säännöistä ennen kuin niitä rikotaan tai kohtaamme tilanteen, jossa ne eivät pädekään. Ja näissä tilanteissa meille tarjoutuu todella mahdollisuus oppia itsestämme, kulttuuristamme, ja niistä säännöistä, joiden ohjaamina hyppelemme päivästä toiseen. Tämän pitkällisen alkupuheenvuoron jälkeen pääsenkin siis vihdoin päivän aiheeseen, eli siihen, millaisista säännöistä ja Suomen ja suomalaisuuden piirteistä olen tullut erityisen tietoiseksi, kun niitä on täälläpäin maailmaa haastettu.

1.

Ennen tuloani Hong Kongiin en ollut koskaan tajunnut, miten ihanan litteä maa Suomi on. Hong Kong on melkein pelkkää ylä- ja alamäkeä, ja täällä sai hyvin pian tottua nousemaan portaita. Hong Kongista löytyy myös ulkoilmaliukuportaita, ihan vain ihmisten kuljettamiseen mäkeä ylös. Kampuksella erittäin tavallinen tapa kulkea paikasta toiseen on kävellä rakennukseen sisään, nousta hissillä esim. yhdeksänteen kerrokseen, ja kävellä rakennuksen toisesta päästä ulos. Muhkurainen maasto näkyy täällä myös sillä tavalla, että polkupyörät ovat tosi harvinaisia. Kämppikseni kertoivat, että Hong Kongissa pyörillä ajetaan lähinnä huvikseen, ja tavallista on, että esimerkiksi vapaapäivänä mennään jollekin Hong Kongin monista saarista, vuokrataan pyörät ja ajellaan ympäriinsä. Tavallisia ovat myös kahden- tai kolmenpoljettavat pyörät, ja toinen kämppiksistäni ajoi vasta tänä syksynä ensimmäistä kertaa eläissään yhden henkilön pyörällä. Kuulemma kaatui. Onkin täysin ymmärrettävää, että polkupyörä ei ole käytännöllinen kulkuväline, jos koko ajan on jyrkkä mäki edessä tai takana. Jotkut kuulemma hommaavat kokoontaittuvan pyörän, jolla laskettelevat mäet alas ja köröttelevät sitten takaisin bussilla... Aikaisemmin olen lähinnä harmitellut Suomen litteyttä, kun meillä ei ole upeita vuoristoja, mutta on se kyllä ihan mukavaa, että ympäriinsä voi kulkea myös joutumatta jatkuvaan pakaratreeniin.

Liukuportaat matkalla metroasemalta kämpille. Yhteensä seitsemät liukuportaat, joista on jokaisena ajan hetkenä vähintään yksi pätkä epäkunnossa.

2.

Suomessa saa olla rauhassa julkisilla paikoilla, joissa on epätavallista kohdata huutelua tai tuijottamista. Suomessa toki syy on se, että näytän paikalliselta, eikä kukaan sen takia katso kahdesti, mutta on ollut kiinnostavaa huomata, että Hong Kongissa on tässä mielessä hyvin samanlaista. Sen sijaan esimerkiksi Vietnamissa, jossa kävin vuodenvaihteessa, on asia aivan toisin. Aivan kuten Hong Kongissa, Vietnamissa käydessäni olin erittäin itsestäänselvästi ulkomaalainen, mutta siellä sai kadulla kävellessä kuunnella muun muassa huutoja ”Hello hello”, ”You are beautiful”, ”Where are you going?” aika lailla jatkuvalla syötöllä. Jopa hotellimme virkailija tuli kysymään, mistä olemme kotoisin kun olemme niin valkoisia, ja kertoi, että Vietnamissa mahdollisimman valkoista ihoa pidetään kaikkein parhaimpana. Ilmeisesti tästä syystä monet paikalliset olivat kääriytyneet kasvoja myöten vaatteisiin liikkuessaan ulkona, etteivät vaan pääsisi ruskettumaan. Tällainen huomio suoraan sanottuna vaivaa minua, koska Suomessa – ja tässä tapauksessa myös Hong Kongissa – olen tottunut siihen, että julkisilla paikoilla saa olla rauhassa, että on suorastaan sääntö, että toisia ei töllistellä eikä heidän henkilökohtaiselle tilallensa tunkeuduta huutelemalla. 


3.

Olen kasvanut siinä uskossa, että puut kasvavat aina ylöspäin. Paitsi että Hong Kongissa ne kasvavat myös esim. alaspäin, jos siltä tuntuu. Ne voivat kasvattaa uusia runkoja tarpeen mukaan ja saada sitä kautta lisää tukea ja ravinteita, ja lopputulos voi olla erittäin vänkä puukompleksi.

Hong Kongin keskustan puistossa sijaitseva upea puu, joka on nokkelasti kasvattanut itselleen lisää runkoja.

4.

Hong Kongissa tunnutaan arvostavan henkilökohtaista tilaa aika lailla samalla tavalla kuin Suomessakin. Bussissa yritetään istua ilman vieruskaveria, mikä on suorastaan hellyyttävän samankaltaista kuin Suomessa (kuva alla), ja kun teimme kämppiksen kanssa testin, jossa kävelimme hitaasti toisiamme kohti, henkilökohtaisen tilan raja tuli samassa kohdassa vastaan molemmilla. Se on varmaankin yksi syy, miksi paikallisten kanssa on ollut suhteellisen luontevaa jutella. Sen sijaan on yksi tilanne, jossa suomalainen (lue: minä) ahdistuu, mutta hongkongilainen ei: samassa sängyssä toisen kanssa nukkuminen. Kuten yhdessä aikaisemmassa tekstissäni mainitsin, Hong Kong on yksi maailman tiheimmin asutuista paikoista, ja vielä sen lisäksi asuintilaa on aivan poikkeuksellisen vähän per naama. Tästä seuraa, että kaverukset voivat ihan hyvin jakaa yhden henkilön sängyn keskenään, jos on tarvis. Jos esimerkiksi ilta menee pitkäksi ja mennään nukkumaan jonkun luokse, yhteen sänkyyn saattaa survoutua kaksi tai kolmekin ihmistä. Kämppikseni kertoi, että olivat menneet isolla, yli 20 henkilön porukalla jonnekin reissuun ja vuokranneet kaksi mökkiä, joissa olikin sitten ollut vain muutama sänky per mökki. Siellä oli sitten muina naisina improvisoitu esimerkiksi tuoleista sänkyjä, ja varsinaisissa sängyissä oli tunnelma erinomaisen tiivis.

Koska tätä ei pidetä millään lailla merkillisenä, sain, tai oikeastaan jouduin, itsekin samankaltaiseen tilanteeseen, kun olin syksyllä väittelykilpailussa Macaossa. Tyttöjen majoituksesta vastuussa ollut neropatti oli ollut liian hidas, ja kaikki kohtuuhintaiset hotellihuoneet oli jo varattu. Niinpä meidät järjestettiin nukkumaan tyhjillään olevaan kämppään, jonka ilmeisesti omisti yksi kilpailun järjestäjistä. Kahdeksan tyttöä, kolme sänkyä, kaksi sohvaa, kolme tyynyä ja nolla peittoa. Siinä oli loistokas varustus. Sängyssä, jonka jouduin jakamaan käytännössä tuntemattoman tytön kanssa, oli huikeat 40 senttiä leveyttä per henkilö, eikä käytännössä patjaa ollenkaan. Sinä yönä en nukkunut hyvin. Tässä tarinassa ihmeellisintä ei ollut tämä järjestely, vaan se, miten kevyesti siihen suhtauduttiin. Kukaan ei hämmästellyt, panikoinut tai harmitellut sänkyjen vähäistä määrää, vaan sitä pidettiin aivan luonnollisena, että sänky jaetaan jos on tarpeen, vaikka ei edes tuntisi toista. Maatessani vaatteet päällä, tulpat korvissa, ilman patjaa, tikkusuorana tuntemattoman kyljessä  tajusin, että Suomessa meillä on sellainen sääntö, että sänkyjä on yksi per nukkuja. Aikaisemmin koko asiaa ei ollut tarvinnut edes ajatella; poikkeus tekee säännön näkyväksi.

Hongkongilaisia istumassa bussissa kotoisan antisosiaalisesti.

Yhteenvetona voisin todeta, että oman elinpiirin ulkopuolelle lähteminen, ainakin toisinaan, on hyvin terveellistä, jotta osaa paremmin sekä arvostaa että arvioida oman kulttuurin erityispiirteitä. Jotkin asiat Suomessa ovat kerta kaikkiaan loistavalla tolalla, kuten se, että kahtakymmentä ihmistä ei tyypillisesti yritetä survoa neljään sänkyyn. Mutta kyllä Suomessakin on muutama mäki, joihin saisi minun puolestani asentaa liukuportaat.

EP6: Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa

Jokainen varmaan tietää sen tunteen, kun on kiire jonnekin ja kaikkien muiden toiminta liikenteessä ottaa oikein todella päähän. Muut matelevat hitaasti eteenpäin kuin mummot sunnuntaiajelulla, kääntyilevät ihan yllättäen ja aiheuttavat siten vaaratilanteita, käyttävät aivokapasiteettinsa kännykän räpläämiseen eivätkä ympäristön havainnoimiseen, ja tietysti kaikki kaistat ovat käytössä niin että ohi ei pääse. Ja vaikka pääsisikin niin se ei paljon lämmittäisi, koska edessä hortoilee vain lisää samanlaisia törppöjä. Maantieraivo alkaa hiipiä hipiään, ja tekisi mieli töötätä ja kiroilla muille. Miten ne voivatkaan olla noin rasittavia? Itse asiassa läheskään aina ei tarvitse olla edes kiire. Tahtoisi vain mennä normaalia vauhtia, mutta muut ryömivät.

Kuulostaako tutulta? Tämä on minulle aivan arkipäivää Hong Kongissa.

Ja en nyt puhu autoilusta vaan ihan perinteisestä apostolinkyydistä elikkä omin jaloin talsimisesta. Kyllä, koen melkein joka päivä maantieraivoa jalkakäytävällä.

Suomessa en ole koskaan mieltänyt itseäni nopeaksi kävelijäksi, vaan pikemminkin olen saanut kokea ja kuulla olevani keskimääräistä hitaampi. Siksi minusta olikin niin hämmentävää huomata, että Hong Kongissa kaikki, niin nuoret kuin vanhat, laihat kuin lihavat, kaikkien sukupuolten ja sosioekonomisten luokkien edustajat kävelevät melkein järjestään minua hitaammin. Voisi kuvitella, että ihmisillä ei olisi kiireen häivääkään. Eihän Hong Kong ole kuin yksi maailman finanssimaailman ja liike-elämän keskuksista, jossa on ihan tavallista tehdä töitä 60 tuntia viikossa, ja jossa lapset eivät ehdi leikkiä kun pitää valmistautua lastentarhan pääsykokeisiin (ihan oikeasti). Täällä jos missä kuvittelisi ihmisten kiirehtivän, mutta kun ei.

Yksi aivan keskeinen syy tälle mieltä kiehuttavalle matelemiselle on eräs maanmainio keksintö, kaikkien rakastama älypuhelin. Kuvittelevatko ihmiset, että jos kännykkää hipelöi kävellessä paikasta A paikkaan B, siihen ei kulu aikaa? Hyvä ystävä, olet väärässä. Jos laittaisit sen puhelimen taskuun tai heittäisit sen kävelysillalta alas, sekä sinä että minä olisimme perillä sukkelammin.

Käyttävät hongkongilaiset puhelimiaan toki muulloinkin kuin kävellessä, esim. aina ja kaikkialla. Tässä on kuitenkin sellainen ero, että kävellessään jalkakäytävällä nenä iPhonen ruudussa kyseinen yksilö on minun tielläni ja haittaa minun elämääni. Koen siis oikeudekseni, jos nyt en ehkä kertoa hänelle että hän on mielestäni pölkkypää, niin vähintään raivota asiasta blogissani.

Paikallisia pölkkypäitä tien tukkona. Grr!


Toinen merkittävä syy tunteelle Hong Kongin ruuhkaisuudesta on se, että täällä nyt vaan on niin paljon ihmisiä. Hong Kongin noin seitsemän miljoonaa asukasta ovat pakkautuneet pikkuruiselle alueelle, joka on noin kolmassadasosa Suomen pinta-alasta. Suomalaiset toki asuvat maailman mittakaavassa poikkeuksellisen väljästi, mutta ei tämäkään ääripää oikein terveellinen ole.

Väestön tiheys ei kuitenkaan kerro koko tarinaa. Kuten edellisessä blogitekstissäni kerroin, kävin pienellä matkalla Singaporessa ja siellä hämmästyin, miten vähän ihmisiä siellä tuntui olevan. Singaporen metrossa sain joka kerta istumapaikan, kun taas Hong Kongin metrossa sitä ei yleensä saa taistelemallakaan, hyvä kun mahtuu seisomaan. Ja mikä tärkeintä, Singaporessa sai kadulla kävellä juuri sellaista vauhtia kun lystäsi, eikä edessä pööpöillyt Facebookin hypnotisoimaa zombilaumaa.

Ensimmäinen teoriani oli, että Singaporessa olisi pienempi asukastiheys, mutta ei. Singaporessa asuu lähes yhtä monta ihmistä per neliösentti kuin Hong Kongissa, itse asiassa vähän enemmän. Toinen teoriani, jota kukaan ei ole toistaiseksi todistanut vääräksi on se, että Singaporen väljyyden tunne johtuu asuintilasta. Kun keskimääräisellä hongkongilaisella on käytössään vain noin 13 neliömetriä, saa hänen singaporelainen vastinparinsa nauttia huimasta 25 neliön asuinpinta-alasta. (Sivuhuomautus: Suomessa vastaava luku on 40 neliömetriä.) Hypoteesini on siis, että singaporelaiset eivät ole kaduilla ja metroissa viemässä tilaa, koska heillä on kodit, joissa mahtuu elämään ja temmeltämään. Hongkongilaisten postimerkin kokoiset kämpät eivät välttämättä houkuttele jäämään sisälle.

Hong Kongin keskustan metroasema klo 19 kun ihmiset pääsevät töistä

Singaporen keskustan metroasema

Teoriani on saanut tukea ainakin siltä osin, että olen kuullut jo kahdenlaisista tiloista, joita Hong Kongissa voi vuokrata käyttöönsä: illanviettohuone ja valokuvanottamishuone. Näistä ensimmäisen voi vuokrata esimerkiksi kaveriporukka, joka haluaa juhlia tai viettää iltaa, mutta kenenkään kämppään tai huoneeseen ei mahdu. Jälkimmäisessä puolestaan voi laittaa kivan valaistuksen ja ottaa valokuvia itsestä. Mielestäni jo tällaisten tilojen olemassaolo viittaa siihen, että hongkongilaiselle koti ei ole kaikenlaisen tekemisen ja olemisen keskus.

Mutta palataanpa vielä takaisin niihin jalkakäytäväterroristeihin. En edes jaksa laskea, montako kertaa on ollut nokkakolari lähellä kännykkänsä kanssa epämääräisesti poukkoilevan vastaantulijan kanssa. Enkä varsinkaan jaksa laskea niitä kertoja, jolloin täsmälleen kapean ja aidatun jalkakäytävän keskellä on aivan edessäni sipsutellut joku kanssaihminen, joka ei ole merkitsevästä tömistelystäni, köhimisestämi tai edes "excuse me":stani huolimatta hoksannut siirtyä sivuun. Elättelen aivan turhaa toivoa, että joskus harppoessani tai tunkeutuessani ihmismuurin läpi edes yksi heistä tajuaisi reflektoida, miten järjetöntä kännykän orjuuttamaa elämää hän viettää, tai edes hävetä, että oli tullut hankaloittaneeksi minun elämääni lompsimalla niin hitaasti. Mutta todennäköisesti he, jos edes chättäilyltään huomaavat, ajattelevat vain, että onpas tuolla ulkomaalaisella kiire.

EP5: Onko ulkomailla kivaa?

Otsikon kysymys on sikäli mielenkiintoinen, että “ulkomailla” ei ole mikään tietty paikka, jossa on aina tietynlaista, mutta silti yhtään minnekään matkustavan oletetaan aina pitävän niin maan mahdottomasti kivaa riippumatta siitä minne, milloin, miksi, millä budjetilla ja kenen kanssa kyseinen henkilö on menossa. Tällaista puhetta aloin kuulla heti päätettyäni lähteä vaihtoon, jopa ennen kuin olin päättänyt, minne lähden. ”Voi, sulla tulee varmaan olemaan tosi kivaa siellä!”, huudahtelivat ystävät ja kylänmiehet. Yritin moneen otteeseen ilmaista, että en ole ollenkaan varma päätöksestäni ja pelkään, että vuosi menee hukkaan katsellessa toisten vaihtarien kylpemistä viinassa ja kaivatessa Suomeen jääneitä rakkaita ihmisiä. Tyypillisesti näitä huolia ei otettu kuuleviin korviin: ”Kyllä sinulla on varmasti kivaa, vaihtareilla on aina kivaa, ulkomailla on niin jännää!” Tällaisen ajatuksen viljeleminen sai ainakin minulle aikaiseksi sellaisen tunteen, että jos ei ole kivaa, olen friikki ja vika on minussa.

Hyvät naiset ja herrat, tahtoisin käyttää tämän tilaisuuden hyväkseni ja sanoa, että asia ei ole näin. Ulkomailla ei ole aina kivaa. Kaikilla ei ole ulkomailla kivaa.

Aloitetaan nyt vaikka sellaisesta asiasta, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia. Niin vaihtarien kuin hyvänpäivänmatkailijoiden joukosta löytyy kaikkia kuviteltavissa olevia ihmistyyppejä, eikä ole olemassa mitään geneeristä ”vaihtaria”. Jotkut tykkäävät viettää aikaa yksikseen, jotkut mahdollisimman isossa joukossa, jotkut tietyssä, valikoitujen kavereiden muodostamassa porukassa. Jotkut ovat kiinnostuneet kohdemaan kulttuurista, toiset bilettämisestä, kolmannet shoppailusta, neljännet opiskelusta ja viidennet vain tahtovat pois kotoa – ihan sama minne. Jotkut tahtovat tutustua muihin ihmisiin ja ovat siinä hyviä. Jotkut tahtoisivat mutta eivät uskalla. Jotkut ovat parisuhteessa, jotkut etsivät parisuhdetta. Jotkut etsivät seksiä ilman sitoutumista. Joitakuita kiehtoo kaikki uusi ja erilainen, toiset tahtovat kokea juuri ne asiat, joista ovat lukeneet opaskirjasta. Jotkut palvovat aurinkoa, jotkut palavat.

Kun nyt ymmärrämme, että kaikki eivät a) ole samanlaisia tai b) odota reissultaan samanlaisia asioita, millä perusteella voimme olettaa, että jokaisen yksittäisen henkilön kohdalla reissu vastaa juuri niitä odotuksia, jotka kyseinen henkilö on sille asettanut? Entä jos eteläeurooppalainen opiskelija rakastaa rannalla köllöttämistä mutta päätyy vaihtoon vaikkapa Kuopioon ajalle tammikuu-toukokuu? Entä jos suomalainen on hullaantunut siihen kuvaan Japanista, jonka hän on muodostanut populäärikulttuurin perusteella, ja huomaa perillä, että asuntolassa vilistävät torakat, metrossa kouritaan ja geishat loistavat poissaolollaan? Entä jos vaihtari lähtee opiskelemaan Saksaan, koska on kiinnostunut kyseisen maan kielestä ja kulttuurista, ja huomaa sitten paikan päällä, että kiinnostus ei kestäkään?

Yleensä tässä vaiheessa vedetään esiin kokemuskortti: ”Mutta se on unohtumaton kokemus! Olet sitten kokemusta rikkaampi! Sellaista kokemusta ei saa mitenkään muuten!” Pyytäisin arvon yleisöä miettimään, onko kaikilla kokemuksilla todella itseisarvo. Minulla ei esimerkiksi ole kokemusta siitä, miltä tuntuu survoa pää vesimeloniin, ja epäilemättä se olisi unohtumatonta, mutta ei se vielä tarkoita, että tällainen kokemus olisi minulle millään tavalla tarpeellinen. Kokemusargumentti kuulostaa lähinnä perisuomalaiselta ”paska reissu mutta tulipahan tehtyä” –järkeilyltä, jonka tarkoitus on rationalisoida jälkeenpäin, miksi ei kannata harmitella ajan, rahan ja omien henkisten ja fyysisten resurssien hukkaamista. Ja vaikka itse kannustan aina positiiviseen ajatteluun ja sen miettimiseen, mitä voi oppia kurjastakin kokemuksesta, en silti kannata sitä, että typeryydet perustelee jo etukäteen sillä, että siitähän voi vaikka saada kokemuksen. Etukäteen pitäisi paremminkin miettiä, onko jokin asia fiksu vai ei, ja jos ei, niin ehkä jättää tekemättä.

Palasin eilen Singaporesta, jonne lähdin spontaanisti viideksi päiväksi. Näistä päivistä vietin kaksi viimeistä yksin, koska matkaseurani palasi minua aiemmin Hong Kongiin. Ja tässä vaiheessa voin sanoa, että yksin matkustaminen ei osoittautunut mukavaksi. En keksi yksin oikein muuta tekemistä kuin syömisen, ja siinä tulevat vatsalaukun rajat aika pian vastaan. Reissussa kivointa oli matkatoverin kanssa jutteleminen, niin kauan kuin seuraa oli. Kasvitieteellisessä puutarhassa unohduimme istumaan penkille ja keskustelemaan tasa-arvon toteutumisesta parisuhteessa, jazzklubilla puheenaiheena oli argumentaation yhteys ajatteluun ja päätöksentekoon ja hostellilla Suomen ja Romanian puoluepolitiikka. Nämä keskustelut olisi voitu käydä missä tahansa puistossa, pubissa tai hostellissa, ei siihen Singaporea tarvittu. Kun jäin yksin, vietin äärimmäisen tylsät kaksi päivää heräten kahdelta iltapäivällä ja tehden ei-juuri-mitään. En käynyt muissa alueen (epäilemättä upeissa) puutarhoissa, koska minua kiinnostavat lähinnä syötävät kasvit, ja niitäkin mieluummin syön kuin pällistelen. Kävin sen sijaan ensimmäistä kertaa eläissäni yksin ravintolassa, mikä oli ihan samanlaista kuin ravintolassa käynti milloin tahansa muulloin paitsi että odotin ruokaa hiljaisuudessa, söin sen hiljaisuudessa ja odotin laskuni hiljaisuudessa. Sanotaanko näin, että olin äärimmäisen iloinen päästessäni takaisin Hong Kongiin. Oliko minulla hieno reissu? No varmaankin, koska reissussahan on aina kivaa... Ei kun.

Jottei nyt menisi vallan masentavaksi, listaan tähän Singaporen-reissun parhaita paloja:

-          Kaikenlaiset rapuruuat olivat herkullisia.

-          Hindutemppeli on hauskasti ihan Chinatownin vieressä ja alleviivaa Singaporen etnistä monimuotoisuutta.

-          Kävin kissakahvilassa kirjoittamassa postikortteja ja yksi kateista puri mustekynääni ja yritti tunkeutua käsilaukkuun.

-          Saimme matkatoverini kanssa ihan yllättäen ilmaiseksi liput Formula 1 –tapahtumaan, joka oli sattumalta samana viikonloppuna. Lippujen saaminen siis oli jännää, itse tapahtuma oli korvia raastavan meluisa ja aika tylsä, ja meiltä meni tunti löytää alueelta pois.

-          Viimeisenä iltana palasin ravintolalta hostellille vanhan sedän polkupyöräriksan kyydissä. Setä selitti koko matkan, minkä rakennusten ohi ollaan menossa, ja ne hetket kun hän ei selittänyt, hän tööttäili kimeällä torvella vastaantulijoille. Setä pyöräili vaihtelevasti jalkakäytävällä, bussikaistalla ja autokaistalla, toisinaan väärään suuntaan, ja suvereenisti välittämättä punaisista valoista.

Minä polkupyörävehkeen kyydissä



Minä ja toverini Cristina hämäräperäisessä ravintolassa. Olemme juuri aikeissa käydä käsiksi herkullisiin mustapippurirapuihin.



Erittäin laiska kissa boksissa.

Erittäin utelias kissa vaanimassa.


Toisaalta olen tyytyväinen, että tiedän jatkossa lähteä reissuun vain jonkun kanssa, mutta toisaalta olisin voinut kuivaharjoitella yksin matkailua jo Suomessa, käydä vaikka Keravalla, ja olisin ehkä tällä kertaa pitänyt huolen, että palaan reissusta silloin kuin matkatoverinikin. Jos olisin tehnyt niin, olisin nimittäin päässyt kokemaan opiskelijoiden suurmielenosoituksen kampuksellani, jossa 13 000 opiskelijaa kokoontui maanantaina osoittamaan mieltään demokratian puolesta. Sekin olisi ollut melkoinen kokemus. Ja samalla logiikalla harmittelen, että kaikenlaiset hienot kokemukset Suomessa jäävät minulta tänä vuonna kokematta.

Tämän vuodatuksen pointti on lähinnä herätellä lukijoita siitä sumusta, jossa jokainen reissu oletetaan automaattisesti mukavaksi, jokainen kokemus hyödylliseksi ja jokainen henkilö, joka hymyilee ruskettuneena Facebookin profiilikuvassa, tulkitaan onnelliseksi. En yritä sanoa, että Hong Kongissa on ihan kurjaa, enkä osaa vielä sanoa, kadunko lähtöä. Mutta minua harmittaa se asenne, että lähtemistä ei voi eikä saa katua, koska ulkomailla olemisen pitää olla aina, jokaiselle ja joka tilanteessa upea kokemus. 

EP4: Miksi vaihtarit syövät Snickersiä?

...tai KitKat-suklaata, tai Kellogg'sin muroja, tai mitä tahansa itselle tuttuja brändejä paikallisen ruuan ja paikallisten erikoisuuksien sijaan?

Tämä on asia, jonka suhteen myönnän olleeni kenties liian jyrkkä aikaisemmin. Olen nimittäin perinteisesti Suomessa asuessani suhtautunut penseästi vaihtareihin, jotka valisevat karkkihyllystä vain jo valmiiksi tuntemiaan patukoita Fazerin suklaiden sijaan, syövät mieluummin Big Macin kuin ruispurilaisen ja levittävät paahtoleivälle maapähkinävoita eikä lakkahilloa. "Mikä näitä ihmisiä vaivaa?" ajattelin, "Eikö heitä kiinnosta Suomi, suomalaisuus ja suomalainen kulttuuri? Miksi edes tulla tänne jos ei aio olla utelias ja tutustua siihen, mitä Suomella on tarjottavana?"

Lähes viikon Hong Kongissa viettäneenä myönnän, että olen nyt itsekin päätynyt syyllistymään samaan. Olen ostanut kaupasta tomaattia ja kurkkua, pähkinöitä, suklaakeksejä, maitoa, jugurttia ja porkkanaa, ja pääasiassa jo valmiiksi tuntemiani suklaita. Eilen tajusin kaksi syytä sille, miksi olen toiminut näin.

Ensinnäkin, täytyy myöntää, että tänne tulo oli melkoinen järkytys. Täällä on uskomattoman kuuma ja kostea, ja hiki valuu ihan vain normaalisti ulkona kävellessä. Täällä on järkyttävästi ihmisiä pakattuna pieneen tilaan, ja väentungokset ovat tällaiselle Itä-Suomen kasvatille ahdistavia. Vaihtarina on lisäksi sellainen erikoisuus, että yhtäkkiä pitäisi olla valmis tutustumaan kuuteensataan muuhun vaihtariin plus paikallisiin, ja olen jo nyt sanonut omaan makuuni aivan liian usein "Hi, my name is Jenni, I'm from Finland and I study speech communication". En ole sosiaalinen perhonen, ja pidän ensisijaisesti ihmisistä jotka jo tunnen. Tällainen tilanne, jossa pitää näyttää pirteää naamaa koko ajan ja jaksaa yrittää muistaa kaikkien nimet ja naamat ja vielä ihan oikeasti tutustuakin joihinkin, on kerta kaikkiaan epämukava ja energiaa vievä.

Lisäksi heti ensimmäisestä päivästä lähtien olen joutunut kamppailemaan erinäisten ongelmien kanssa, joita en olisi mitenkään odottanut etukäteen. Asuntoloissa ei ole vessapaperia, mikä oli ensimmäisenä iltana aikamoinen yllätys. Juomavettä kuluu koko ajan, ja pullon täytenä pitäminen on niinikään oltava mielessä koko ajan. Kampus on niin iso ja mäkinen, että väliaikaiseen hostelliini ei ollut järkeä kävellä, ja kaikki menemiset ja tulemiset asettivat kampusbussien epämääräisten aikataulujen armoille.

Tästä pääsemmekin sitten ruokaan. Asuntoloita ei ole nimittäin varusteltu minkäänlaisilla keittiövälineillä, ei myöskään sellaisilla ylellisyystavaroilla kuin haarukoilla ja veitsillä. Ennen kun on hommannut jostain veitsen ei voi siis syödä esim. leipää ja voita, jollei sitten tahdo levittää voita leivälle sormella tai kielellä. Jos ruuanlaitto ei oikein suju, voi etsiä jonkin kampuksen monista opiskelijaruokaloista, jossa joko puhutaan englantia tai sitten ei, ja menut ovat joko englanniksi tai sitten ei, ja joista voi saada eteensä jotain mieleistä syötävää tai sitten ei. Ei siis ihme, että syöminen on jäänyt täällä vähän vähemmälle.

No, nyt kun on siis niin, että kaikki on uutta ja vaikeaa ja pelottavaa, onko todella ihme, että edes siinä yhdessä asiassa, johon voin todella itse vaikuttaa, eli siinä, mitä ruokaa ostan kaupasta, pyrin säilyttämään edes pienen osan elämästäni järkevänä, tavallisena ja ennakoitavana? Entä sitten, jos ostan kurkun enkä kiinankaalia? Entä sitten, jos juon maitoa enkä teetä? Kun minulta on riistetty kaikki tuttu ja turvallinen, onko se niin väärin ostaa Snickers-patukka onnellisen tietoisena siitä, että Snickers on aina Snickers?

Ensimmäinen syyni on siis yksinkertaisuudessaan tämä: tutut ruuat edustavat jotain tuttua ja turvallista vieraassa paikassa, pientä järjestyksen pilkahdusta kaaoksessa. Toinen, kenties vielä tärkeämpi syy on näin jälkikäteen ajateltuna itsestäänselvä: en tiedä, mitä ostaisin.

Omassa kotimaassa on niin helppo ajatella, että tottahan itse valitsisi Fazerin suklaan, jos olisi vaihtarina Suomessa. Mutta minkään maan supermarketeissa ei valitettavasti ole kylttejä, joissa lukee: "Huomio, kaikki paikalliisesta ruokakulttuurista kiinnostuneet ulkomaiset ystävät! Tämä on sellainen tuote, joka kannattaa ostaa ja maistaa." Vaikka englanti onkin kantoninkiinan ohella Hong Kongin virallinen kieli, ei kaikista ruokapaketeista silti löydy englanniksi kunnon selvitystä siitä, mitä paketti sisältää, onko kyseessä paikallinen erikoisuus vai tuontitavara, eikä varsinkaan siitä, miten se pitää valmistaa ja miten, milloin ja minkä kanssa se kuuluu syödä.

Suomalaista analogiaa hyödyntääkseni, entä jos joku vaihtari ostaisi Suomessa paketin verilettuja ja söisi ne kylmänä suoraan paketista kuvitellen, että niin asia kuuluu tehdä? Saisiko tämä vaihtari kunnollisen kuvan siitä, miltä veriletut oikeasti maistuvat? Kaikki suomalaiset tietävät, että veriletut kuuluu syödä lämpiminä pehmeän perunamuusin ja kirpakan puolukkahillon tai -survoksen kera. Mutta entä jos tällä vaihtarilla ei ole suomalaisia kavereita, jotka voisivat häntä tässä asiassa valaista? Voisiko tämä esimerkin vaihtari väittää tietävänsä, miltä veriletut maistuvat? Ei tietenkään. Saisiko hän silti kuvan, että veriletut ovat vastenmielisiä? Todennäköisesti.

Tämä on sellainen skenaario, jonka tahdon välttää. En tahdo olla niin innokas, että ostan jokaisen kiinankielisen ruokapaketin ja -purkin, avaan ne kaikki ja syön kaikkia lusikallisen. En saa silloin todennäköisesti oikeaa kuvaa siitä, miltä näiden ruokien on tarkoitus maistua, saati että saisin tietää mitään kyseisten ruokien kulttuurisesta ja historiallisesta merkityksestä paikallisille.

Toinen skenaario, joka ei erityisesti houkuttele on se, että törmäisin uteliaisuudessani johonkin inhaan, jonka olisin paremman tiedon valossa jättänyt syömätä. Yhtenä päivänä ravintolassa jotkut seurueeseeni kuuluvat tilasivat jotain heille tuntematonta, joka ei kuulemma maistunut kovin hyvältä, ja joka sitten paljastuikin naudan suoleksi. Älkää käsittäkö väärin, kyllä minä voisin maistaa naudan suolta jos kyseessä todella olisi paikallinen erikoisuus tai tyypillinen ruoka, ja jos minulla olisi oppaana joku paikallinen, joka pitäisi huolen, että saisin maistaa tätä erikoisuutta sellaisessa paikassa, jossa se on varmasti valmistettu oikein. Mutta jos kyseessä on sellainen ruoka, jolla ei ole mitään erityistä merkitystä paikallisille, niin sitten jätän kyllä suolet väliin. Tähän sopiva suomalainen ruoka-analogia voisi olla vaikka lipeäkala, joka on oikeastaan pahaa, mutta jota jotkut syövät kerran vuodessa nostalgiahuuruissa. Laittaisinko vaihtarin maistamaan lipeäkalaa? En todellakaan. Laittaisinko vaihtarin maistamaan sinappihunnutettua joulukinkkua? Ilman muuta. Mutta sen pitäisi olla itse tehtyä eikä valmiiksi siivutettuna marketista ostettua.

Tapasin tänään ensimmäisen paikallisen, jonka kanssa vaihdoin enemmän kuin vain pari sanaa, nimittäin uuden huonetoverini. Jos hän tai joku muu asiansa tunteva auttaa minua navigoimaan Hong Kongin ruokaerikoisuuksien viidakossa, lupaan itselleni suhtautua asiaan sen vaatimalla täysimääräisellä uteliaisuudella. Mutta niin kauan kuin en itse erota, mitkä ruuat ovat Hong Kongin vastineita lakkahillolle, poronkäristykselle, Fazerin siniselle ja sienikastikkeelle ja mitkä taas ovat paikallisia lipeäkaloja, aion tylsästi syödä vain sellaisia asioita, jotka eivät voi mitenkään paljastua naudan suoleksi, kuten Maraboun suklaata ja mukanani tuomia hapankorppuja.

EP3: Varo vaaraa, se on ansa!

Hei kaikki! Olen elossa!

Mietin pitkään, mistä kirjoittaisin ensimmäiseksi paikan päälle päästyäni, ja niin se vaan on, että varoitukset ja vaaratilanteet ovat päällimmäisenä mielessä. Kerron siis niistä.

Yksi ensimmäisistä asioista, jonka huomasin tänne saapuessani, on se, että joka puolella on jos jonkinlaista varoituskylttiä. Yleisimpiä ovat "Varo liukasta lattiaa" -kyltit, joita on aivan joka paikassa, yleisistä vessoista pankkien auloihin. Toisin kuin olen itse tottunut, nämä kyltit eivät tarkoita, että lattia todella olisi liukas tai edes märkä, vaan niitä tunnutaan lätkivän varmuuden vuoksi kaikkiin viime aikoina siivottuihin paikkoihin. Ja koska täällä siivotaan koko ajan ja kaikki pinnat kiiltävät, on näitä varoituksia siis kaikkialla. Vielä en ole liukastunut.

Liukastumisvaroitusten lisäksi täällä kansalaisia ohjeistetaan kaikenmoisilla kylteillä muutenkin joka käänteessä. Ostoskeskuksessa kehotetaan olemaan istumatta, bussissa kehotetaan olemaan seisomatta, vessassa kehotetaan vetämään pytty asioinnin lopuksi. Hämmentävää oli, että lentokentän jonotusalueella näkyi kyltti "no waiting", jota oli siitä jonosta käsin melko vaikeaa noudattaa. Kenties sillä tarkoitettiin, että oman vuoron jälkeen pitää siirtyä eteenpäin eikä saa jäädä odottamaan kaveria, mutta ihan varma en ole. Joissakin kieltokylteissä on mukana tieto, paljonko tulee sakkoa jos joku kehveli tavataan itse teossa. Roskaamisesta saa sakkoa muistaakseni 1500 dollaria eli noin 150 euroa, ja metroraiteilla hortoilusta rokotetaan 5000 dollaria. Luulisi kylläkin, että metron alle jääminen olisi suurempi pelote...

Suosikkini kaikista kielto-, kehotus- ja pelottelukylteistä löytyy kuitenkin väliaikaisen asuntolani yhteiskeittiön jääkaapin ovesta. Kyltissä varoitetaan, että toisen ruuan ottaminen jääkaapista on varsin rikollista puuhaa, jolla tekijä riskeeraa sekä oman tulevaisuutensa että henkilökohtaisen kunniansa. Alla kuvallinen todistusaineisto. Tämä viesti jaksaa aina ilahduttaa, sillä on mukavaa tietää jonkun jossain pitävän huolta, että sapuskoihini ei kajota.

Yksi keskiviikon orientaatiopäivän puhujista oli yliopiston turvallisuuspäällikkö tai joku vastaava heppu, joka tahtoi varoittaa meitä vaihtareita erinäisistä vaaroista, jotka meitä vaanivat. Tässä muutamia otteita hänen palavasta puheestaan:

"When you go to the gym, you think 'Nobody would take my sweaty t-shirt, my smelly shoes, right?' Gone! Just like that!"

"People will come to you and say: 'You have won the lottery!' I assure you, you are not that lucky!"

"There are things called pedestrian crossings! Use them!"

"Ecstasy! These pills come in many colours and shapes. They say it makes you relax but WITH SEVERE SIDE EFFECTS!"

"If you are offered a pill or a joint, say no to them! It's a trap!"

Näistä ohjeista valaistuneena ajattelin olevani oleellisimmilta vaaroilta turvassa...

Olen saanut kokea palohälytyksen kahdesti, joista molemmat tapahtuivat väliaikaismajoituksessa. Ja kun puhun palohälytyksestä, en tarkoita mitään vienoa piipitystä vaan lähes kipurajalla huitelevaa räminää. Ensimmäinen hälytys käynnistyi keskiviikkoaamuna noin kello yhdeksän, kun olin juuri laittamassa aamupalaa suuhun (jäi sitten väliin) ja toinen alkoi huutaa viime yönä noin kello kaksi, juuri kun olin nukahtamaisillani (en sitten nukahtanutkaan). Ajattelin, että koko kerros olisi kohta täynnä väkeä ihmettelemässä, mutta ilmeisesti melkein kaikki muut olivat bilettämässä Hong Kongin keskustassa, eivätkä siis häiriintyneetkään. Tälläkö tavalla opiskelijoita rohkaistaan priorisoimaan nukkuminen eikä alkoholi?

Paikallisen pelastuslaitoksen kunniaksi on sanottava, että paikalle on tultu hälytyksen jälkeen kummallakin kerralla nopeasti, noin vartissa, vaikka tämäkin asuntola on tämän kaupunginkokoisen kampuksen peränurkassa. Ohessa kuva paikallisista piipaa-autoista viime yönä, napattu kuudennen kerroksen ikkunastani. Autot olivat kylläkin kohteliaita eivätkä tällä kertaa sanoneet piipaa, kenties tietoisina siitä, että jossain joku saattaa vielä yrittää nukkua.

Yhteen ihan oikeaan vaaratilanteeseen olen kyllä joutunut. Pari päivää sitten odottelin pimeän tulon jälkeen bussia toisella puolella kampusta, ja istahdin sitten odotellessani maahan kadun reunakiveykselle ihmettelemään illan tuoksuja ja ääniä. Takaani pusikosta kuului rapinaa, ja ajattelin, että sammakko siellä varmaan loikkii. Yhtäkkiä ääni kuului aivan vierestäni ja huomasin jalkaani vasten vihreän oksan, joka ehkä ei ollut siinä äsken... Nousin seisomaan ja jäin tuijottamaan silmiin kirkkaanvirheää käärmettä, joka ei siis ollutkaan oksa.

Ensimmäinen ajatukseni oli: "Holy s***, snake!"

Toinen ajatukseni oli: "Puriko se minua ja olen niin shokissa että en vielä tajua sitä?"

Kolmas ajatukseni oli: "Ei se tainnut purra."

Neljäs ajatukseni oli: "Tästä pitää saada valokuva!"

Valitettavasti neljännen ajatukseni kohdalla käärme jo totesi, että en olekaan kiinnostava enkä ruokaa, ja luikerteli takaisin puskaan ennen kuin ehdin ottaa kuvan. Googlasin myöhemmin, minkälaatuinen otus se on, ja kyseessä on siis tässä artikkelissa mainittu "bamboo snake" (toiseksi ylin kuva):

http://hk-magazine.com/city-living/article/spotters-guide-hong-kongs-five-most-common-snakes

Eli eipä tässä mitään, onneksi tuollaisen puremat ovat siis vain harvoin kuolettavia... Huomautan, että käärmeistä ei ole missään vaiheessa varoitettu, ei missään etukäteismateriaaleissa, ei orientaatiossa, ei edes varoituskyltissä. Kai se sitten on hyvinvointini kannalta oleellisempaa, että kukaan ei varasta haisevia kenkiäni salilta.

Jos minulle todella olisi tapahtunut jotain, olisi yliopisto ottanut yhteyttä ilmoittamaani tai ilmoittamiini henkilöihin. Nettisivulla, jonne yhteyshenkilöiden tiedot annetaan, pyydetään ilmoittamaan yhteyshenkilöni suhde minuun, ja pudotusvalikosta löytyy kyllä melkein kaikki kuviteltavissa olevat vaihtoehdot. Muun muassa nämä henkilöt voisi ilmoittaa hätäkontaktiksi: ex-avopuoliso, työntekijä, naapuri, lapsi, lapsenlapsi, lapsipuoli, ottolapsi, tunnustettu lapsi, muu lapsi. Eniten ihmettelen kuitenkin vaihtoehtoa "self" eli "itse". Voisinko siis ilmoittaa itseni omaksi yhteyshenkilökseni? Voin vaan kuvitella, millainen yhteydenotto sekin olisi: "Hyvä neiti Juvonen, valittaen ilmoitamme että olette ikävä kyllä joutuneet auto-onnettomuuteen ja makaatte tällä hetkellä sairaalassa. Tilanne on vakaa, mutta vielä emme tiedä, onko onnettomuus aiheuttanut pysyvää haittaa. Toivomme pikaista paranemista ja ilmoitamme heti, kun saamme tietää lisää. Ystävällisin terveisin, Office of Academic Links, Chinese University of Hong Kong"

Reiluuden nimissä on sanottava, että täällä kyllä kokonaisuudessaan tuntuu turvalliselta. Hong Kongissa ei tehdä mitenkään erityisen paljon rikoksia, ja keskustassakin voi ihan huoletta tallustella. Kieltokyltit ehkä toimivat, sillä maassa ei näy roskia, metroraiteilla ei hortoilla ja kaikki kohtaamani vessanpytytkin on vedetty. Ehkä täällä hengissä selviää... Kunhan muistaa olla istumatta yöllä pusikoissa.