EP4: Miksi vaihtarit syövät Snickersiä?

...tai KitKat-suklaata, tai Kellogg'sin muroja, tai mitä tahansa itselle tuttuja brändejä paikallisen ruuan ja paikallisten erikoisuuksien sijaan?

Tämä on asia, jonka suhteen myönnän olleeni kenties liian jyrkkä aikaisemmin. Olen nimittäin perinteisesti Suomessa asuessani suhtautunut penseästi vaihtareihin, jotka valisevat karkkihyllystä vain jo valmiiksi tuntemiaan patukoita Fazerin suklaiden sijaan, syövät mieluummin Big Macin kuin ruispurilaisen ja levittävät paahtoleivälle maapähkinävoita eikä lakkahilloa. "Mikä näitä ihmisiä vaivaa?" ajattelin, "Eikö heitä kiinnosta Suomi, suomalaisuus ja suomalainen kulttuuri? Miksi edes tulla tänne jos ei aio olla utelias ja tutustua siihen, mitä Suomella on tarjottavana?"

Lähes viikon Hong Kongissa viettäneenä myönnän, että olen nyt itsekin päätynyt syyllistymään samaan. Olen ostanut kaupasta tomaattia ja kurkkua, pähkinöitä, suklaakeksejä, maitoa, jugurttia ja porkkanaa, ja pääasiassa jo valmiiksi tuntemiani suklaita. Eilen tajusin kaksi syytä sille, miksi olen toiminut näin.

Ensinnäkin, täytyy myöntää, että tänne tulo oli melkoinen järkytys. Täällä on uskomattoman kuuma ja kostea, ja hiki valuu ihan vain normaalisti ulkona kävellessä. Täällä on järkyttävästi ihmisiä pakattuna pieneen tilaan, ja väentungokset ovat tällaiselle Itä-Suomen kasvatille ahdistavia. Vaihtarina on lisäksi sellainen erikoisuus, että yhtäkkiä pitäisi olla valmis tutustumaan kuuteensataan muuhun vaihtariin plus paikallisiin, ja olen jo nyt sanonut omaan makuuni aivan liian usein "Hi, my name is Jenni, I'm from Finland and I study speech communication". En ole sosiaalinen perhonen, ja pidän ensisijaisesti ihmisistä jotka jo tunnen. Tällainen tilanne, jossa pitää näyttää pirteää naamaa koko ajan ja jaksaa yrittää muistaa kaikkien nimet ja naamat ja vielä ihan oikeasti tutustuakin joihinkin, on kerta kaikkiaan epämukava ja energiaa vievä.

Lisäksi heti ensimmäisestä päivästä lähtien olen joutunut kamppailemaan erinäisten ongelmien kanssa, joita en olisi mitenkään odottanut etukäteen. Asuntoloissa ei ole vessapaperia, mikä oli ensimmäisenä iltana aikamoinen yllätys. Juomavettä kuluu koko ajan, ja pullon täytenä pitäminen on niinikään oltava mielessä koko ajan. Kampus on niin iso ja mäkinen, että väliaikaiseen hostelliini ei ollut järkeä kävellä, ja kaikki menemiset ja tulemiset asettivat kampusbussien epämääräisten aikataulujen armoille.

Tästä pääsemmekin sitten ruokaan. Asuntoloita ei ole nimittäin varusteltu minkäänlaisilla keittiövälineillä, ei myöskään sellaisilla ylellisyystavaroilla kuin haarukoilla ja veitsillä. Ennen kun on hommannut jostain veitsen ei voi siis syödä esim. leipää ja voita, jollei sitten tahdo levittää voita leivälle sormella tai kielellä. Jos ruuanlaitto ei oikein suju, voi etsiä jonkin kampuksen monista opiskelijaruokaloista, jossa joko puhutaan englantia tai sitten ei, ja menut ovat joko englanniksi tai sitten ei, ja joista voi saada eteensä jotain mieleistä syötävää tai sitten ei. Ei siis ihme, että syöminen on jäänyt täällä vähän vähemmälle.

No, nyt kun on siis niin, että kaikki on uutta ja vaikeaa ja pelottavaa, onko todella ihme, että edes siinä yhdessä asiassa, johon voin todella itse vaikuttaa, eli siinä, mitä ruokaa ostan kaupasta, pyrin säilyttämään edes pienen osan elämästäni järkevänä, tavallisena ja ennakoitavana? Entä sitten, jos ostan kurkun enkä kiinankaalia? Entä sitten, jos juon maitoa enkä teetä? Kun minulta on riistetty kaikki tuttu ja turvallinen, onko se niin väärin ostaa Snickers-patukka onnellisen tietoisena siitä, että Snickers on aina Snickers?

Ensimmäinen syyni on siis yksinkertaisuudessaan tämä: tutut ruuat edustavat jotain tuttua ja turvallista vieraassa paikassa, pientä järjestyksen pilkahdusta kaaoksessa. Toinen, kenties vielä tärkeämpi syy on näin jälkikäteen ajateltuna itsestäänselvä: en tiedä, mitä ostaisin.

Omassa kotimaassa on niin helppo ajatella, että tottahan itse valitsisi Fazerin suklaan, jos olisi vaihtarina Suomessa. Mutta minkään maan supermarketeissa ei valitettavasti ole kylttejä, joissa lukee: "Huomio, kaikki paikalliisesta ruokakulttuurista kiinnostuneet ulkomaiset ystävät! Tämä on sellainen tuote, joka kannattaa ostaa ja maistaa." Vaikka englanti onkin kantoninkiinan ohella Hong Kongin virallinen kieli, ei kaikista ruokapaketeista silti löydy englanniksi kunnon selvitystä siitä, mitä paketti sisältää, onko kyseessä paikallinen erikoisuus vai tuontitavara, eikä varsinkaan siitä, miten se pitää valmistaa ja miten, milloin ja minkä kanssa se kuuluu syödä.

Suomalaista analogiaa hyödyntääkseni, entä jos joku vaihtari ostaisi Suomessa paketin verilettuja ja söisi ne kylmänä suoraan paketista kuvitellen, että niin asia kuuluu tehdä? Saisiko tämä vaihtari kunnollisen kuvan siitä, miltä veriletut oikeasti maistuvat? Kaikki suomalaiset tietävät, että veriletut kuuluu syödä lämpiminä pehmeän perunamuusin ja kirpakan puolukkahillon tai -survoksen kera. Mutta entä jos tällä vaihtarilla ei ole suomalaisia kavereita, jotka voisivat häntä tässä asiassa valaista? Voisiko tämä esimerkin vaihtari väittää tietävänsä, miltä veriletut maistuvat? Ei tietenkään. Saisiko hän silti kuvan, että veriletut ovat vastenmielisiä? Todennäköisesti.

Tämä on sellainen skenaario, jonka tahdon välttää. En tahdo olla niin innokas, että ostan jokaisen kiinankielisen ruokapaketin ja -purkin, avaan ne kaikki ja syön kaikkia lusikallisen. En saa silloin todennäköisesti oikeaa kuvaa siitä, miltä näiden ruokien on tarkoitus maistua, saati että saisin tietää mitään kyseisten ruokien kulttuurisesta ja historiallisesta merkityksestä paikallisille.

Toinen skenaario, joka ei erityisesti houkuttele on se, että törmäisin uteliaisuudessani johonkin inhaan, jonka olisin paremman tiedon valossa jättänyt syömätä. Yhtenä päivänä ravintolassa jotkut seurueeseeni kuuluvat tilasivat jotain heille tuntematonta, joka ei kuulemma maistunut kovin hyvältä, ja joka sitten paljastuikin naudan suoleksi. Älkää käsittäkö väärin, kyllä minä voisin maistaa naudan suolta jos kyseessä todella olisi paikallinen erikoisuus tai tyypillinen ruoka, ja jos minulla olisi oppaana joku paikallinen, joka pitäisi huolen, että saisin maistaa tätä erikoisuutta sellaisessa paikassa, jossa se on varmasti valmistettu oikein. Mutta jos kyseessä on sellainen ruoka, jolla ei ole mitään erityistä merkitystä paikallisille, niin sitten jätän kyllä suolet väliin. Tähän sopiva suomalainen ruoka-analogia voisi olla vaikka lipeäkala, joka on oikeastaan pahaa, mutta jota jotkut syövät kerran vuodessa nostalgiahuuruissa. Laittaisinko vaihtarin maistamaan lipeäkalaa? En todellakaan. Laittaisinko vaihtarin maistamaan sinappihunnutettua joulukinkkua? Ilman muuta. Mutta sen pitäisi olla itse tehtyä eikä valmiiksi siivutettuna marketista ostettua.

Tapasin tänään ensimmäisen paikallisen, jonka kanssa vaihdoin enemmän kuin vain pari sanaa, nimittäin uuden huonetoverini. Jos hän tai joku muu asiansa tunteva auttaa minua navigoimaan Hong Kongin ruokaerikoisuuksien viidakossa, lupaan itselleni suhtautua asiaan sen vaatimalla täysimääräisellä uteliaisuudella. Mutta niin kauan kuin en itse erota, mitkä ruuat ovat Hong Kongin vastineita lakkahillolle, poronkäristykselle, Fazerin siniselle ja sienikastikkeelle ja mitkä taas ovat paikallisia lipeäkaloja, aion tylsästi syödä vain sellaisia asioita, jotka eivät voi mitenkään paljastua naudan suoleksi, kuten Maraboun suklaata ja mukanani tuomia hapankorppuja.

EP3: Varo vaaraa, se on ansa!

Hei kaikki! Olen elossa!

Mietin pitkään, mistä kirjoittaisin ensimmäiseksi paikan päälle päästyäni, ja niin se vaan on, että varoitukset ja vaaratilanteet ovat päällimmäisenä mielessä. Kerron siis niistä.

Yksi ensimmäisistä asioista, jonka huomasin tänne saapuessani, on se, että joka puolella on jos jonkinlaista varoituskylttiä. Yleisimpiä ovat "Varo liukasta lattiaa" -kyltit, joita on aivan joka paikassa, yleisistä vessoista pankkien auloihin. Toisin kuin olen itse tottunut, nämä kyltit eivät tarkoita, että lattia todella olisi liukas tai edes märkä, vaan niitä tunnutaan lätkivän varmuuden vuoksi kaikkiin viime aikoina siivottuihin paikkoihin. Ja koska täällä siivotaan koko ajan ja kaikki pinnat kiiltävät, on näitä varoituksia siis kaikkialla. Vielä en ole liukastunut.

Liukastumisvaroitusten lisäksi täällä kansalaisia ohjeistetaan kaikenmoisilla kylteillä muutenkin joka käänteessä. Ostoskeskuksessa kehotetaan olemaan istumatta, bussissa kehotetaan olemaan seisomatta, vessassa kehotetaan vetämään pytty asioinnin lopuksi. Hämmentävää oli, että lentokentän jonotusalueella näkyi kyltti "no waiting", jota oli siitä jonosta käsin melko vaikeaa noudattaa. Kenties sillä tarkoitettiin, että oman vuoron jälkeen pitää siirtyä eteenpäin eikä saa jäädä odottamaan kaveria, mutta ihan varma en ole. Joissakin kieltokylteissä on mukana tieto, paljonko tulee sakkoa jos joku kehveli tavataan itse teossa. Roskaamisesta saa sakkoa muistaakseni 1500 dollaria eli noin 150 euroa, ja metroraiteilla hortoilusta rokotetaan 5000 dollaria. Luulisi kylläkin, että metron alle jääminen olisi suurempi pelote...

Suosikkini kaikista kielto-, kehotus- ja pelottelukylteistä löytyy kuitenkin väliaikaisen asuntolani yhteiskeittiön jääkaapin ovesta. Kyltissä varoitetaan, että toisen ruuan ottaminen jääkaapista on varsin rikollista puuhaa, jolla tekijä riskeeraa sekä oman tulevaisuutensa että henkilökohtaisen kunniansa. Alla kuvallinen todistusaineisto. Tämä viesti jaksaa aina ilahduttaa, sillä on mukavaa tietää jonkun jossain pitävän huolta, että sapuskoihini ei kajota.

Yksi keskiviikon orientaatiopäivän puhujista oli yliopiston turvallisuuspäällikkö tai joku vastaava heppu, joka tahtoi varoittaa meitä vaihtareita erinäisistä vaaroista, jotka meitä vaanivat. Tässä muutamia otteita hänen palavasta puheestaan:

"When you go to the gym, you think 'Nobody would take my sweaty t-shirt, my smelly shoes, right?' Gone! Just like that!"

"People will come to you and say: 'You have won the lottery!' I assure you, you are not that lucky!"

"There are things called pedestrian crossings! Use them!"

"Ecstasy! These pills come in many colours and shapes. They say it makes you relax but WITH SEVERE SIDE EFFECTS!"

"If you are offered a pill or a joint, say no to them! It's a trap!"

Näistä ohjeista valaistuneena ajattelin olevani oleellisimmilta vaaroilta turvassa...

Olen saanut kokea palohälytyksen kahdesti, joista molemmat tapahtuivat väliaikaismajoituksessa. Ja kun puhun palohälytyksestä, en tarkoita mitään vienoa piipitystä vaan lähes kipurajalla huitelevaa räminää. Ensimmäinen hälytys käynnistyi keskiviikkoaamuna noin kello yhdeksän, kun olin juuri laittamassa aamupalaa suuhun (jäi sitten väliin) ja toinen alkoi huutaa viime yönä noin kello kaksi, juuri kun olin nukahtamaisillani (en sitten nukahtanutkaan). Ajattelin, että koko kerros olisi kohta täynnä väkeä ihmettelemässä, mutta ilmeisesti melkein kaikki muut olivat bilettämässä Hong Kongin keskustassa, eivätkä siis häiriintyneetkään. Tälläkö tavalla opiskelijoita rohkaistaan priorisoimaan nukkuminen eikä alkoholi?

Paikallisen pelastuslaitoksen kunniaksi on sanottava, että paikalle on tultu hälytyksen jälkeen kummallakin kerralla nopeasti, noin vartissa, vaikka tämäkin asuntola on tämän kaupunginkokoisen kampuksen peränurkassa. Ohessa kuva paikallisista piipaa-autoista viime yönä, napattu kuudennen kerroksen ikkunastani. Autot olivat kylläkin kohteliaita eivätkä tällä kertaa sanoneet piipaa, kenties tietoisina siitä, että jossain joku saattaa vielä yrittää nukkua.

Yhteen ihan oikeaan vaaratilanteeseen olen kyllä joutunut. Pari päivää sitten odottelin pimeän tulon jälkeen bussia toisella puolella kampusta, ja istahdin sitten odotellessani maahan kadun reunakiveykselle ihmettelemään illan tuoksuja ja ääniä. Takaani pusikosta kuului rapinaa, ja ajattelin, että sammakko siellä varmaan loikkii. Yhtäkkiä ääni kuului aivan vierestäni ja huomasin jalkaani vasten vihreän oksan, joka ehkä ei ollut siinä äsken... Nousin seisomaan ja jäin tuijottamaan silmiin kirkkaanvirheää käärmettä, joka ei siis ollutkaan oksa.

Ensimmäinen ajatukseni oli: "Holy s***, snake!"

Toinen ajatukseni oli: "Puriko se minua ja olen niin shokissa että en vielä tajua sitä?"

Kolmas ajatukseni oli: "Ei se tainnut purra."

Neljäs ajatukseni oli: "Tästä pitää saada valokuva!"

Valitettavasti neljännen ajatukseni kohdalla käärme jo totesi, että en olekaan kiinnostava enkä ruokaa, ja luikerteli takaisin puskaan ennen kuin ehdin ottaa kuvan. Googlasin myöhemmin, minkälaatuinen otus se on, ja kyseessä on siis tässä artikkelissa mainittu "bamboo snake" (toiseksi ylin kuva):

http://hk-magazine.com/city-living/article/spotters-guide-hong-kongs-five-most-common-snakes

Eli eipä tässä mitään, onneksi tuollaisen puremat ovat siis vain harvoin kuolettavia... Huomautan, että käärmeistä ei ole missään vaiheessa varoitettu, ei missään etukäteismateriaaleissa, ei orientaatiossa, ei edes varoituskyltissä. Kai se sitten on hyvinvointini kannalta oleellisempaa, että kukaan ei varasta haisevia kenkiäni salilta.

Jos minulle todella olisi tapahtunut jotain, olisi yliopisto ottanut yhteyttä ilmoittamaani tai ilmoittamiini henkilöihin. Nettisivulla, jonne yhteyshenkilöiden tiedot annetaan, pyydetään ilmoittamaan yhteyshenkilöni suhde minuun, ja pudotusvalikosta löytyy kyllä melkein kaikki kuviteltavissa olevat vaihtoehdot. Muun muassa nämä henkilöt voisi ilmoittaa hätäkontaktiksi: ex-avopuoliso, työntekijä, naapuri, lapsi, lapsenlapsi, lapsipuoli, ottolapsi, tunnustettu lapsi, muu lapsi. Eniten ihmettelen kuitenkin vaihtoehtoa "self" eli "itse". Voisinko siis ilmoittaa itseni omaksi yhteyshenkilökseni? Voin vaan kuvitella, millainen yhteydenotto sekin olisi: "Hyvä neiti Juvonen, valittaen ilmoitamme että olette ikävä kyllä joutuneet auto-onnettomuuteen ja makaatte tällä hetkellä sairaalassa. Tilanne on vakaa, mutta vielä emme tiedä, onko onnettomuus aiheuttanut pysyvää haittaa. Toivomme pikaista paranemista ja ilmoitamme heti, kun saamme tietää lisää. Ystävällisin terveisin, Office of Academic Links, Chinese University of Hong Kong"

Reiluuden nimissä on sanottava, että täällä kyllä kokonaisuudessaan tuntuu turvalliselta. Hong Kongissa ei tehdä mitenkään erityisen paljon rikoksia, ja keskustassakin voi ihan huoletta tallustella. Kieltokyltit ehkä toimivat, sillä maassa ei näy roskia, metroraiteilla ei hortoilla ja kaikki kohtaamani vessanpytytkin on vedetty. Ehkä täällä hengissä selviää... Kunhan muistaa olla istumatta yöllä pusikoissa.

EP2: Ota tai jätä

Muun muassa nämä otan:

- Kuusi villasukkaa, joista jokaisen sisällä on muovipussi, jonka sisällä on hillopurkki.
- Kipukoukun, jos vaikka tulee kipua.
- Purkin poroa, jolla voin järkyttää paikallisia.
- Tiskiharjan, jos paikallisilla on jokin vähemmän käytännöllinen väline siihen tarkoitukseen.
- Kolme tuubia hammastahnaa, jos paikallisilla ei esim. ole hampaita.
- Yhdeksän askia erilaisia salmiakkeja.
- Viisi laturia. Voitte miettiä, mitä laitteita varten ne ovat.
- Tampere-kalsariavaimenperän. Kaiken varalta.
- Neljä muistikirjaa, jotta oivallukset ja kauppalistat eivät jää dokumentoimatta.
- Pipon, koska siellä tulee kuulemma talvella kylmä.


Muun muassa nämä jätän:

- Kuivatut sienet. Tulliviranomaiset eivät välttämättä uskoisi, että ovat suppilovahveroita.
- Leon. Fyysisesti, en henkisesti.
- Puolukkahillon, koska netin perusteella paikallisessa Ikeassa on niitä varastossa 200 purkkia.
- Linnunradan käsikirja liftareille -kirjat. Harkitsin, mutta tila ei riittänyt.
- Neljännen ja viidennen tuubin hammastahnaa. Ei pidä sentään liioitella.
- Farkkushortsit, joita en löytänyt mistään.
- Toiveet, että näkisin lunta ensi talvena.
- Avaimet. Siis kaikki avaimet. On vähän alaston olo ilman kotiavainta, pyörän avainta, työpaikan kulkukorttia, Atalpan lokeron avainta ja mummoystäväni kotiavainta. Olen juureton.
- Tampereen yliopiston väittelyseuran. Pitäkää siitä hyvää huolta, ystävät!