EP8: Mitte, bitte!

28.5.

Huh, edellisestä tekstistä on jo aikaa, ja sittemmin elämässä, Hong Kongissa ja kaikessa on tapahtunut yllättäviä muutoksia. Lähdin Hong Kongista toukokuun 11. päivä, vietin oikein mukavat pari viikkoa Suomessa, ja tänään aamulla saavuin Mitten kaupunginosaan Itä-Berliiniin, jossa tänä kesänä asun ja teen töitä. Ajatushan oli alun perin ihan toinen, ja olin jo vakaasti aikonut kokea tänä vuonna Suomen kesän. Vaan niin kävi, että työ vei mennessään, mikä kyllä sopii minulle hyvin, etenkin kun Berliini on kuulemma kesällä parhaimmillaan. Tämän lokaationvaihdoksen johdosta blogini nimi muuttuu ja siinä kerrotaan ainakin seuraavan kolmen kuukauden aikana asioita elämästä, Berliinistä ja kaikesta muusta sellaisesta. Sen jälkeen? Ei aavistustakaan!

Kieltämättä on kummallinen tunne, kun on näin lyhyessä ajassa siirtynyt maapallon yhdeltä puolelta toiselle, toistaiseksi tuntemattomalle laidalle. En ole vielä oikein hahmottanut, miten pitäisi tai voisi orientoitua tähän olemiseen, kun katukaupoissa ei myydä kuivattuja mustekaloja vaan currywurstia ja taksikuski on muhkeaviiksinen ja mutisee vihaisesti muiden hitaudelle saksaksi eikä kantoninkiinaksi. Muuta mielikuvaa minulla ei Berliinistä vielä olekaan – en ole käynyt täällä ennen enkä perushistorian lisäksi tiedä kaupungista oikeastaan mitään. Iso tämä on, ja kulttuurihistoriallisesti monimuotoinen, mutta kaikki muu minulla onkin vielä selvittämättä. Bring it on!

29.5.

Ensimmäisen Berliinissä nukutun yön jälkeen heräsin dramaattisesti paikallista aikaa kello puoli kahdeksan siihen, että puhelin soi. Tuijotin Suomesta tulevaa puhelua pari sekuntia, puoliunessa järkeilin, ettei kukaan täysijärkinen tuttu yritä tavoittaa minua kello 8:30, päättelin soittajan puhelinmyyjäksi ja painoin ensin punaista luuria ja sitten pään takaisin tyynyyn. Kun parin minuutin kuluttua samasta numerosta soitettiin uudestaan, päätin joustaa tästä arviostani ja maksaa kuusi senttiä per minuutti siitä hyvästä, että saan tietää, mikä on asia. Sieltä soitettiin, että nyt olisi tulossa hinausauto viemään Fiestani viimeiselle matkalleen romuttamolle, ja että sopiiko tulla kymmenen minuutin kuluttua hakemaan. Totesin että hyvin sopii, avain on hansikaslokerossa ja ovet auki. En kyllä maininnut, että olen itse noin 1800 kilometrin päässä, mutta ehkä ne sen puolimädän autonraadon löysivät itsekin, kun ei soitettu perään.

Muita havaintoja kahdeksan aikaan aamulla oli, että suoraan sängyn yläpuolella oleva kattoikkuna kieli harmaasta ja sateisesta säästä, ja jostain päin rakennusta kuului kovaääninen bassojumputus. Ja minä kun kuvittelin, että tämä on toimistorakennus... Vaikka en kyllä ymmärrä bassojumputusta aamukahdeksalta yhtään minkäänlaisessa rakennuksessa.

Parin tunnin päästä, herättyäni uudestaan, ylläkuvaillut havainnot eivät enää pitäneetkään paikkaansa. Harmaa pilvipeite oli muuttunut niin kirkkaaksi auringonpaisteeksi, että siinä nukkuessa saisi kokovartalorusketuksen, jos ei olisi peitto päällä. Basso ei enää jumputtanut, vaan sen sijaan äänimaisemaa dominoi toimiston puolelta kantautuva kollegoiden naurunremakka. Ehkä on hyvä enne, jos töissä nauretaan – eipähän ole meininki liian vakavaa.

Muutoin päivän ohjelmaan kuului erittäin hyvä lounas vietnamilaisessa ravintolassa ja Ikea-huonekalujen kokoamista.

30.5.

Viikonloppu, ja ensimmäinen päivä yksin Berliinissä. Onneksi minulle oli jo neuvottu, missä on lähin ruokakauppa ja mistä voin ostaa puhelimeeni prepaid-simin. Jälkimmäinen näistä osoittautuikin useamman tunnin mittaiseksi seikkailuksi. Kohokohtiin sisältyi muun muassa se, että puhelinkaupassa, jossa mainostettiin prepaid-simkortteja, ei niitä kuitenkaan myyty, vaan sieltä ohjattiin toiseen kauppaan, jossa saman firman myyjä ohjasi minut edelleen eri firman myyjälle, koska kyseiset kortit eivät hänelle tietenkään kuulu. Ai niin, ja ohjeet simin aktivoimiseen olivat pelkästään saksaksi, jonka kuitenkin onnistuin onnekseni dekryptaamaan Googlen avulla. Ja ennen kuin sim ja sen datapaketti toimivat, piti se aktivoida netissä. Mitenkähän ne ajattelevat käyttäjän tässä onnistuvan, kun heillä ei vielä ole sitä nettiyhteyttä? Kahvilan internet-yhteyden varassa se oli sitten tehtävä.

Erikseen tahtoisin vielä kuvailla, millainen ruljanssi oli käydä vessassa siinä kaupassa, josta sim-korttini ostin. Olin menossa siellä käymään jo ennen ostosta, mutta päättelin vessan ovessa lukevan, että asiakkaille ilmainen ja muille 50 senttiä, ja päätin kysyä sitten kassalla maksaessani, miten homma toimii. Suomessa olen kohdannut kolmenlaisia ratkaisuja ongelmaan, miten pitää ei-asiakkaat pois vessoja kuluttamasta: yhdessä annetaan asiakkaalle avain vessan oveen, toisessa avataan ovi asiakkaalle etänä ja kolmannessa annetaan asiakkaalle poletti, jolla ovi aukeaa. Tässä kaupassa ei mikään näistä järkevistä tavoista ollut sitten kelvannut, vaan homma toimii seuraavalla tavalla. Vessaan mentäessä jonotetaan ensin automaatille, johon laitetaan 50 sentin kolikko, sitten painetaan nappia joka tulostaa kuitin (bonuspiste sille, joka muistaa, millä planeetalla piti muistaa pyytää kuitti joka kerran kun käy vessassa). Tämän jälkeen mennään läpi pyöröportista, käydään vessassa ja palataan saman pyöröportin läpi. Kuitin kanssa on sitten jonotettava infotiskille, mikä vei minulta noin kymmenen minuuttia, ja jossa täti kysyy tiukkailmeisesti nähtäväksi kuittia – saksaksi. En puhu saksaa, mutta päättelin, että minun on todistettava olevani asiakas. Tämän jälkeen täti skannaa (!) kuitin ja ryhtyy kaivelemaan minulle puolta euroa. Kun minulla ei ollut antaa vaihtorahaa eurosta, sain takaisin seuraavat kolikot: 20 snt, 10 snt, 10 snt, 2 snt, 2 snt, 2 snt, 2 snt, 2 snt. Olinkin jo unohtanut, että joissakin maissa jaksataan vehdata yhden ja kahden sentin kolikoiden kanssa... Jihuu. Tuli muutaman kerran tämän prosessin aikana mieleen joko antaa koko vessareissun olla, tai antaa niiden viidenkymmenen sentin olla, mutta päätin sitten katsoa tämän näytelmän loppuun. Ehkä opin jotain saksalaisuudesta. Berliinistä löytyy kyllä varmasti paljon hehkeämpääkin koettavaa ja raportoitavaa kuin elektroniikkakaupan vessa, ja arvaankin, että tälle illalle suunnittelemani käynti jazz-klubilla täyttää tämän odotuksen. Tältä erää jätän tarinan kuitenkin tähän.

Olin ajatellut tähän loppuun vielä reflektoida jotakin fiksua, mutta taidanpa jättää senkin ensi kertaan. Totean silti, että Hong Kongissa oli mukavaa, mutta nyt alkaa Berliinin kesä!

Bonuksena vielä oma naama toimiston ovelta näkyvän maiseman edessä:

 

EP7: Sääntöjä ja poikkeuksia

”Poikkeus vahvistaa säännön” on sanonta, joka saa minut aina kiristelemään hampaitani. Syy tälle on se, että kyseessä on Suomen, tai kenties koko maailman historian eniten väärinymmärretty ja taatusti eniten väärinkäytetty sanonta. Jokainen on varmasti kokenut tilanteen, jossa henkilö A esittää jonkin asian totuutena, henkilö B mainitsee tilanteen, jossa tämä ns. fakta ei pidä paikkaansa, johon henkilö A nokkelana toteaa, että poikkeuspa vahvistaa säännön, ilman minkäänlaista itsekritiikkiä ja varmana siitä, että näin hänen esittämänsä fakta jotenkin maagisesti vahvistuisi siitä, että se ei olekaan aina totta.

Sanon nyt tämän tyhjentävästi ja kertaheitolla: Poikkeus ei vahvista sääntöä vaan heikentää sitä. Jos sääntö pätee sadassa prosentissa tapauksista, on se vahvempi kuin jos se pitää paikkansa 98 prosentissa tapauksista. Tuntuu uskomattomalta, että tämän asian joutuu sanomaan ääneen. Jos joku esimerkiksi väittää, että suomen kieltä äännetään aina samalla tavalla kuin miten se kirjoitetaan, ja toinen huomauttaa, että sana ”sydämen” äännetään ”sydämmen”, tämä poikkeus osoittaa, että suomen kieltä ei tosiaankaan aina lausuta samoin kuin se kirjoitetaan. Jos meillä on yhteiskunnassa sääntö, että toisia ei saa tappaa, mutta kuitenkin sallimme tappamisen vaikkapa sodassa, tällöin sääntömme ”muita ei saa tappaa” ei vahvistu, vaan pikemminkin heikkenee. On siis olemassa tilanne, jossa saa tappaa. Tappamiskielto ei siis ole ehdoton. Tämä pätee kaikkiin kuviteltavissa oleviin esimerkkeihin – poikkeuksen olemassaolo ei tee säännöstä vahvempaa.

Tätä sanontaa on minun ollut todella vaikeaa selittää sellaisille, jotka eivät osaa suomea ja sitä kautta ole sisällä suomalaisessa kulttuurissa. ”Miten”, he kysyvät, ”voi poikkeus vahvistaa sääntöä? Mitä järkeä siinä on?” Ei siinä olekaan mitään järkeä, mutta kysymys on tottumuksesta, kollektiivisesta kulttuurisesta illuusiosta, jossa järjettömän sanonnan viljeleminen jatkuu, koska kukaan ei sitä kyseenalaista. No, nyt kyseenalaistetaan.

Sanonta on käännetty suomeksi latinan kielen lauseesta ”exceptio probat regulam in casibus non exceptis”, ja sen alkuperäinen, varsin viisas merkitys on se, että poikkeus säännöstä osoittaa säännön yleensäkin olevan olemassa. Esimerkiksi tapakulttuurissa on aina paljon sellaisia sääntöjä, joista emme ole lainkaan tietoisia, koska niitä ei koskaan rikota. Esimerkiksi julkisissa kulkuvälineissä noudatamme kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan yhdellä istuimella istuu korkeintaan yksi aikuinen. Jos siis täydessä ruuhkabussissa vieras ihminen istuisi muina miehinä tai naisina syliisi, tulisit luultavasti ensimmäistä kertaa tästä säännöstä tietoiseksi. Tämä on toki kärjistetty esimerkki, mutta sen avulla voi ymmärtää, miksi eri kulttuuritaustoista tulevilla ihmisillä saattaa olla vaikeuksia ymmärtää toisen tapoja toimia eri tilanteissa. Ihminen ei ole todennäköisesti tietoinen kaikista hänen toimintaansa ohjaavista säännöistä, ja vasta kun joku toimii toisin ja tuottaa poikkeuksen sääntöön, huomaamme että sääntö ei olekaan universaali. Rikkomalla sääntöä sääntö tulee näkyväksi. Klassinen, oikean elämän esimerkki on se, että suomalaiset tyypillisesti tuntevat olonsa epämukavaksi, jos keskustelukumppani on liian lähellä. Oma, henkilökohtainen tila ulottuu suomalaisilla kauemmaksi omasta kehosta kuin esimerkiksi italialaisilla, joista monet voivat aivan hyvin puhua kolmenkymmenen sentin päässä toisen naamasta. Kukaan ei tule tästä tietoiseksi niin kauan kuin kaikki leikkivät samojen sääntöjen mukaan, mutta kun sääntöä rikotaan, huomaamme äkkiä että kappas, meillähän onkin olemassa sääntö.

Tämä käännösvirhe on tehty myös muissa kielissä, esim. englannissa, jossa sitä vastaa virheellinen ”exception proves the rule”. En ole kuitenkaan missään muussa maassa tai kielessä törmännyt niin systemaattiseen ja laajalle levinneeseen virhekäyttöön kuin Suomessa. Ja Suomessa tälle idioottimaiselle väärinkäytölle ei kukaan tunnu olevan immuuni. Muistan itse koulussa huomauttaneeni opettajalle, että jokin hänen juuri opettamansa asia ei ole aina totta (jep, olin todella hurmaava lapsi), johon opettaja voitonriemuisena totesi jotta poikkeus vahvistaa säännön ja minun erinomainen pointtini voidaankin siten jättää huomiotta. En silloin osannut artikuloida, mikä tässä säälittävässä tekosyyssä oli vikana, mutta nyt onneksi osaan. Pyydänkin teitä, rakkaat lukijat, tekemään omalta osaltanne maailmasta paremman paikan ja jättämään tuon sanonnan pois sanavarastoistanne. Se on älyllisesti laiska keino viitata kintaalla hyville huomioille ja hedelmälliselle keskustelulle. Sanokaa sen sijaan näin: ”Tuopa oli hyvä huomio! Ei tämä ihan aina pädekään. Keskustellaanpa asiasta.” Kiitos.

Mutta sen sijaan sanonnan alkuperäinen merkitys on pohtimisen arvoinen. Monesti emme ole tietoisia elämässämme vallitsevista säännöistä ennen kuin niitä rikotaan tai kohtaamme tilanteen, jossa ne eivät pädekään. Ja näissä tilanteissa meille tarjoutuu todella mahdollisuus oppia itsestämme, kulttuuristamme, ja niistä säännöistä, joiden ohjaamina hyppelemme päivästä toiseen. Tämän pitkällisen alkupuheenvuoron jälkeen pääsenkin siis vihdoin päivän aiheeseen, eli siihen, millaisista säännöistä ja Suomen ja suomalaisuuden piirteistä olen tullut erityisen tietoiseksi, kun niitä on täälläpäin maailmaa haastettu.

1.

Ennen tuloani Hong Kongiin en ollut koskaan tajunnut, miten ihanan litteä maa Suomi on. Hong Kong on melkein pelkkää ylä- ja alamäkeä, ja täällä sai hyvin pian tottua nousemaan portaita. Hong Kongista löytyy myös ulkoilmaliukuportaita, ihan vain ihmisten kuljettamiseen mäkeä ylös. Kampuksella erittäin tavallinen tapa kulkea paikasta toiseen on kävellä rakennukseen sisään, nousta hissillä esim. yhdeksänteen kerrokseen, ja kävellä rakennuksen toisesta päästä ulos. Muhkurainen maasto näkyy täällä myös sillä tavalla, että polkupyörät ovat tosi harvinaisia. Kämppikseni kertoivat, että Hong Kongissa pyörillä ajetaan lähinnä huvikseen, ja tavallista on, että esimerkiksi vapaapäivänä mennään jollekin Hong Kongin monista saarista, vuokrataan pyörät ja ajellaan ympäriinsä. Tavallisia ovat myös kahden- tai kolmenpoljettavat pyörät, ja toinen kämppiksistäni ajoi vasta tänä syksynä ensimmäistä kertaa eläissään yhden henkilön pyörällä. Kuulemma kaatui. Onkin täysin ymmärrettävää, että polkupyörä ei ole käytännöllinen kulkuväline, jos koko ajan on jyrkkä mäki edessä tai takana. Jotkut kuulemma hommaavat kokoontaittuvan pyörän, jolla laskettelevat mäet alas ja köröttelevät sitten takaisin bussilla... Aikaisemmin olen lähinnä harmitellut Suomen litteyttä, kun meillä ei ole upeita vuoristoja, mutta on se kyllä ihan mukavaa, että ympäriinsä voi kulkea myös joutumatta jatkuvaan pakaratreeniin.

Liukuportaat matkalla metroasemalta kämpille. Yhteensä seitsemät liukuportaat, joista on jokaisena ajan hetkenä vähintään yksi pätkä epäkunnossa.

2.

Suomessa saa olla rauhassa julkisilla paikoilla, joissa on epätavallista kohdata huutelua tai tuijottamista. Suomessa toki syy on se, että näytän paikalliselta, eikä kukaan sen takia katso kahdesti, mutta on ollut kiinnostavaa huomata, että Hong Kongissa on tässä mielessä hyvin samanlaista. Sen sijaan esimerkiksi Vietnamissa, jossa kävin vuodenvaihteessa, on asia aivan toisin. Aivan kuten Hong Kongissa, Vietnamissa käydessäni olin erittäin itsestäänselvästi ulkomaalainen, mutta siellä sai kadulla kävellessä kuunnella muun muassa huutoja ”Hello hello”, ”You are beautiful”, ”Where are you going?” aika lailla jatkuvalla syötöllä. Jopa hotellimme virkailija tuli kysymään, mistä olemme kotoisin kun olemme niin valkoisia, ja kertoi, että Vietnamissa mahdollisimman valkoista ihoa pidetään kaikkein parhaimpana. Ilmeisesti tästä syystä monet paikalliset olivat kääriytyneet kasvoja myöten vaatteisiin liikkuessaan ulkona, etteivät vaan pääsisi ruskettumaan. Tällainen huomio suoraan sanottuna vaivaa minua, koska Suomessa – ja tässä tapauksessa myös Hong Kongissa – olen tottunut siihen, että julkisilla paikoilla saa olla rauhassa, että on suorastaan sääntö, että toisia ei töllistellä eikä heidän henkilökohtaiselle tilallensa tunkeuduta huutelemalla. 


3.

Olen kasvanut siinä uskossa, että puut kasvavat aina ylöspäin. Paitsi että Hong Kongissa ne kasvavat myös esim. alaspäin, jos siltä tuntuu. Ne voivat kasvattaa uusia runkoja tarpeen mukaan ja saada sitä kautta lisää tukea ja ravinteita, ja lopputulos voi olla erittäin vänkä puukompleksi.

Hong Kongin keskustan puistossa sijaitseva upea puu, joka on nokkelasti kasvattanut itselleen lisää runkoja.

4.

Hong Kongissa tunnutaan arvostavan henkilökohtaista tilaa aika lailla samalla tavalla kuin Suomessakin. Bussissa yritetään istua ilman vieruskaveria, mikä on suorastaan hellyyttävän samankaltaista kuin Suomessa (kuva alla), ja kun teimme kämppiksen kanssa testin, jossa kävelimme hitaasti toisiamme kohti, henkilökohtaisen tilan raja tuli samassa kohdassa vastaan molemmilla. Se on varmaankin yksi syy, miksi paikallisten kanssa on ollut suhteellisen luontevaa jutella. Sen sijaan on yksi tilanne, jossa suomalainen (lue: minä) ahdistuu, mutta hongkongilainen ei: samassa sängyssä toisen kanssa nukkuminen. Kuten yhdessä aikaisemmassa tekstissäni mainitsin, Hong Kong on yksi maailman tiheimmin asutuista paikoista, ja vielä sen lisäksi asuintilaa on aivan poikkeuksellisen vähän per naama. Tästä seuraa, että kaverukset voivat ihan hyvin jakaa yhden henkilön sängyn keskenään, jos on tarvis. Jos esimerkiksi ilta menee pitkäksi ja mennään nukkumaan jonkun luokse, yhteen sänkyyn saattaa survoutua kaksi tai kolmekin ihmistä. Kämppikseni kertoi, että olivat menneet isolla, yli 20 henkilön porukalla jonnekin reissuun ja vuokranneet kaksi mökkiä, joissa olikin sitten ollut vain muutama sänky per mökki. Siellä oli sitten muina naisina improvisoitu esimerkiksi tuoleista sänkyjä, ja varsinaisissa sängyissä oli tunnelma erinomaisen tiivis.

Koska tätä ei pidetä millään lailla merkillisenä, sain, tai oikeastaan jouduin, itsekin samankaltaiseen tilanteeseen, kun olin syksyllä väittelykilpailussa Macaossa. Tyttöjen majoituksesta vastuussa ollut neropatti oli ollut liian hidas, ja kaikki kohtuuhintaiset hotellihuoneet oli jo varattu. Niinpä meidät järjestettiin nukkumaan tyhjillään olevaan kämppään, jonka ilmeisesti omisti yksi kilpailun järjestäjistä. Kahdeksan tyttöä, kolme sänkyä, kaksi sohvaa, kolme tyynyä ja nolla peittoa. Siinä oli loistokas varustus. Sängyssä, jonka jouduin jakamaan käytännössä tuntemattoman tytön kanssa, oli huikeat 40 senttiä leveyttä per henkilö, eikä käytännössä patjaa ollenkaan. Sinä yönä en nukkunut hyvin. Tässä tarinassa ihmeellisintä ei ollut tämä järjestely, vaan se, miten kevyesti siihen suhtauduttiin. Kukaan ei hämmästellyt, panikoinut tai harmitellut sänkyjen vähäistä määrää, vaan sitä pidettiin aivan luonnollisena, että sänky jaetaan jos on tarpeen, vaikka ei edes tuntisi toista. Maatessani vaatteet päällä, tulpat korvissa, ilman patjaa, tikkusuorana tuntemattoman kyljessä  tajusin, että Suomessa meillä on sellainen sääntö, että sänkyjä on yksi per nukkuja. Aikaisemmin koko asiaa ei ollut tarvinnut edes ajatella; poikkeus tekee säännön näkyväksi.

Hongkongilaisia istumassa bussissa kotoisan antisosiaalisesti.

Yhteenvetona voisin todeta, että oman elinpiirin ulkopuolelle lähteminen, ainakin toisinaan, on hyvin terveellistä, jotta osaa paremmin sekä arvostaa että arvioida oman kulttuurin erityispiirteitä. Jotkin asiat Suomessa ovat kerta kaikkiaan loistavalla tolalla, kuten se, että kahtakymmentä ihmistä ei tyypillisesti yritetä survoa neljään sänkyyn. Mutta kyllä Suomessakin on muutama mäki, joihin saisi minun puolestani asentaa liukuportaat.