EP5: Onko ulkomailla kivaa?

Otsikon kysymys on sikäli mielenkiintoinen, että “ulkomailla” ei ole mikään tietty paikka, jossa on aina tietynlaista, mutta silti yhtään minnekään matkustavan oletetaan aina pitävän niin maan mahdottomasti kivaa riippumatta siitä minne, milloin, miksi, millä budjetilla ja kenen kanssa kyseinen henkilö on menossa. Tällaista puhetta aloin kuulla heti päätettyäni lähteä vaihtoon, jopa ennen kuin olin päättänyt, minne lähden. ”Voi, sulla tulee varmaan olemaan tosi kivaa siellä!”, huudahtelivat ystävät ja kylänmiehet. Yritin moneen otteeseen ilmaista, että en ole ollenkaan varma päätöksestäni ja pelkään, että vuosi menee hukkaan katsellessa toisten vaihtarien kylpemistä viinassa ja kaivatessa Suomeen jääneitä rakkaita ihmisiä. Tyypillisesti näitä huolia ei otettu kuuleviin korviin: ”Kyllä sinulla on varmasti kivaa, vaihtareilla on aina kivaa, ulkomailla on niin jännää!” Tällaisen ajatuksen viljeleminen sai ainakin minulle aikaiseksi sellaisen tunteen, että jos ei ole kivaa, olen friikki ja vika on minussa.

Hyvät naiset ja herrat, tahtoisin käyttää tämän tilaisuuden hyväkseni ja sanoa, että asia ei ole näin. Ulkomailla ei ole aina kivaa. Kaikilla ei ole ulkomailla kivaa.

Aloitetaan nyt vaikka sellaisesta asiasta, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia. Niin vaihtarien kuin hyvänpäivänmatkailijoiden joukosta löytyy kaikkia kuviteltavissa olevia ihmistyyppejä, eikä ole olemassa mitään geneeristä ”vaihtaria”. Jotkut tykkäävät viettää aikaa yksikseen, jotkut mahdollisimman isossa joukossa, jotkut tietyssä, valikoitujen kavereiden muodostamassa porukassa. Jotkut ovat kiinnostuneet kohdemaan kulttuurista, toiset bilettämisestä, kolmannet shoppailusta, neljännet opiskelusta ja viidennet vain tahtovat pois kotoa – ihan sama minne. Jotkut tahtovat tutustua muihin ihmisiin ja ovat siinä hyviä. Jotkut tahtoisivat mutta eivät uskalla. Jotkut ovat parisuhteessa, jotkut etsivät parisuhdetta. Jotkut etsivät seksiä ilman sitoutumista. Joitakuita kiehtoo kaikki uusi ja erilainen, toiset tahtovat kokea juuri ne asiat, joista ovat lukeneet opaskirjasta. Jotkut palvovat aurinkoa, jotkut palavat.

Kun nyt ymmärrämme, että kaikki eivät a) ole samanlaisia tai b) odota reissultaan samanlaisia asioita, millä perusteella voimme olettaa, että jokaisen yksittäisen henkilön kohdalla reissu vastaa juuri niitä odotuksia, jotka kyseinen henkilö on sille asettanut? Entä jos eteläeurooppalainen opiskelija rakastaa rannalla köllöttämistä mutta päätyy vaihtoon vaikkapa Kuopioon ajalle tammikuu-toukokuu? Entä jos suomalainen on hullaantunut siihen kuvaan Japanista, jonka hän on muodostanut populäärikulttuurin perusteella, ja huomaa perillä, että asuntolassa vilistävät torakat, metrossa kouritaan ja geishat loistavat poissaolollaan? Entä jos vaihtari lähtee opiskelemaan Saksaan, koska on kiinnostunut kyseisen maan kielestä ja kulttuurista, ja huomaa sitten paikan päällä, että kiinnostus ei kestäkään?

Yleensä tässä vaiheessa vedetään esiin kokemuskortti: ”Mutta se on unohtumaton kokemus! Olet sitten kokemusta rikkaampi! Sellaista kokemusta ei saa mitenkään muuten!” Pyytäisin arvon yleisöä miettimään, onko kaikilla kokemuksilla todella itseisarvo. Minulla ei esimerkiksi ole kokemusta siitä, miltä tuntuu survoa pää vesimeloniin, ja epäilemättä se olisi unohtumatonta, mutta ei se vielä tarkoita, että tällainen kokemus olisi minulle millään tavalla tarpeellinen. Kokemusargumentti kuulostaa lähinnä perisuomalaiselta ”paska reissu mutta tulipahan tehtyä” –järkeilyltä, jonka tarkoitus on rationalisoida jälkeenpäin, miksi ei kannata harmitella ajan, rahan ja omien henkisten ja fyysisten resurssien hukkaamista. Ja vaikka itse kannustan aina positiiviseen ajatteluun ja sen miettimiseen, mitä voi oppia kurjastakin kokemuksesta, en silti kannata sitä, että typeryydet perustelee jo etukäteen sillä, että siitähän voi vaikka saada kokemuksen. Etukäteen pitäisi paremminkin miettiä, onko jokin asia fiksu vai ei, ja jos ei, niin ehkä jättää tekemättä.

Palasin eilen Singaporesta, jonne lähdin spontaanisti viideksi päiväksi. Näistä päivistä vietin kaksi viimeistä yksin, koska matkaseurani palasi minua aiemmin Hong Kongiin. Ja tässä vaiheessa voin sanoa, että yksin matkustaminen ei osoittautunut mukavaksi. En keksi yksin oikein muuta tekemistä kuin syömisen, ja siinä tulevat vatsalaukun rajat aika pian vastaan. Reissussa kivointa oli matkatoverin kanssa jutteleminen, niin kauan kuin seuraa oli. Kasvitieteellisessä puutarhassa unohduimme istumaan penkille ja keskustelemaan tasa-arvon toteutumisesta parisuhteessa, jazzklubilla puheenaiheena oli argumentaation yhteys ajatteluun ja päätöksentekoon ja hostellilla Suomen ja Romanian puoluepolitiikka. Nämä keskustelut olisi voitu käydä missä tahansa puistossa, pubissa tai hostellissa, ei siihen Singaporea tarvittu. Kun jäin yksin, vietin äärimmäisen tylsät kaksi päivää heräten kahdelta iltapäivällä ja tehden ei-juuri-mitään. En käynyt muissa alueen (epäilemättä upeissa) puutarhoissa, koska minua kiinnostavat lähinnä syötävät kasvit, ja niitäkin mieluummin syön kuin pällistelen. Kävin sen sijaan ensimmäistä kertaa eläissäni yksin ravintolassa, mikä oli ihan samanlaista kuin ravintolassa käynti milloin tahansa muulloin paitsi että odotin ruokaa hiljaisuudessa, söin sen hiljaisuudessa ja odotin laskuni hiljaisuudessa. Sanotaanko näin, että olin äärimmäisen iloinen päästessäni takaisin Hong Kongiin. Oliko minulla hieno reissu? No varmaankin, koska reissussahan on aina kivaa... Ei kun.

Jottei nyt menisi vallan masentavaksi, listaan tähän Singaporen-reissun parhaita paloja:

-          Kaikenlaiset rapuruuat olivat herkullisia.

-          Hindutemppeli on hauskasti ihan Chinatownin vieressä ja alleviivaa Singaporen etnistä monimuotoisuutta.

-          Kävin kissakahvilassa kirjoittamassa postikortteja ja yksi kateista puri mustekynääni ja yritti tunkeutua käsilaukkuun.

-          Saimme matkatoverini kanssa ihan yllättäen ilmaiseksi liput Formula 1 –tapahtumaan, joka oli sattumalta samana viikonloppuna. Lippujen saaminen siis oli jännää, itse tapahtuma oli korvia raastavan meluisa ja aika tylsä, ja meiltä meni tunti löytää alueelta pois.

-          Viimeisenä iltana palasin ravintolalta hostellille vanhan sedän polkupyöräriksan kyydissä. Setä selitti koko matkan, minkä rakennusten ohi ollaan menossa, ja ne hetket kun hän ei selittänyt, hän tööttäili kimeällä torvella vastaantulijoille. Setä pyöräili vaihtelevasti jalkakäytävällä, bussikaistalla ja autokaistalla, toisinaan väärään suuntaan, ja suvereenisti välittämättä punaisista valoista.

Minä polkupyörävehkeen kyydissä



Minä ja toverini Cristina hämäräperäisessä ravintolassa. Olemme juuri aikeissa käydä käsiksi herkullisiin mustapippurirapuihin.



Erittäin laiska kissa boksissa.

Erittäin utelias kissa vaanimassa.


Toisaalta olen tyytyväinen, että tiedän jatkossa lähteä reissuun vain jonkun kanssa, mutta toisaalta olisin voinut kuivaharjoitella yksin matkailua jo Suomessa, käydä vaikka Keravalla, ja olisin ehkä tällä kertaa pitänyt huolen, että palaan reissusta silloin kuin matkatoverinikin. Jos olisin tehnyt niin, olisin nimittäin päässyt kokemaan opiskelijoiden suurmielenosoituksen kampuksellani, jossa 13 000 opiskelijaa kokoontui maanantaina osoittamaan mieltään demokratian puolesta. Sekin olisi ollut melkoinen kokemus. Ja samalla logiikalla harmittelen, että kaikenlaiset hienot kokemukset Suomessa jäävät minulta tänä vuonna kokematta.

Tämän vuodatuksen pointti on lähinnä herätellä lukijoita siitä sumusta, jossa jokainen reissu oletetaan automaattisesti mukavaksi, jokainen kokemus hyödylliseksi ja jokainen henkilö, joka hymyilee ruskettuneena Facebookin profiilikuvassa, tulkitaan onnelliseksi. En yritä sanoa, että Hong Kongissa on ihan kurjaa, enkä osaa vielä sanoa, kadunko lähtöä. Mutta minua harmittaa se asenne, että lähtemistä ei voi eikä saa katua, koska ulkomailla olemisen pitää olla aina, jokaiselle ja joka tilanteessa upea kokemus.