Jokainen varmaan tietää sen tunteen, kun on kiire jonnekin ja kaikkien muiden toiminta liikenteessä ottaa oikein todella päähän. Muut matelevat hitaasti eteenpäin kuin mummot sunnuntaiajelulla, kääntyilevät ihan yllättäen ja aiheuttavat siten vaaratilanteita, käyttävät aivokapasiteettinsa kännykän räpläämiseen eivätkä ympäristön havainnoimiseen, ja tietysti kaikki kaistat ovat käytössä niin että ohi ei pääse. Ja vaikka pääsisikin niin se ei paljon lämmittäisi, koska edessä hortoilee vain lisää samanlaisia törppöjä. Maantieraivo alkaa hiipiä hipiään, ja tekisi mieli töötätä ja kiroilla muille. Miten ne voivatkaan olla noin rasittavia? Itse asiassa läheskään aina ei tarvitse olla edes kiire. Tahtoisi vain mennä normaalia vauhtia, mutta muut ryömivät.
Kuulostaako tutulta? Tämä on minulle aivan arkipäivää Hong Kongissa.
Ja en nyt puhu autoilusta vaan ihan perinteisestä apostolinkyydistä elikkä omin jaloin talsimisesta. Kyllä, koen melkein joka päivä maantieraivoa jalkakäytävällä.
Suomessa en ole koskaan mieltänyt itseäni nopeaksi kävelijäksi, vaan pikemminkin olen saanut kokea ja kuulla olevani keskimääräistä hitaampi. Siksi minusta olikin niin hämmentävää huomata, että Hong Kongissa kaikki, niin nuoret kuin vanhat, laihat kuin lihavat, kaikkien sukupuolten ja sosioekonomisten luokkien edustajat kävelevät melkein järjestään minua hitaammin. Voisi kuvitella, että ihmisillä ei olisi kiireen häivääkään. Eihän Hong Kong ole kuin yksi maailman finanssimaailman ja liike-elämän keskuksista, jossa on ihan tavallista tehdä töitä 60 tuntia viikossa, ja jossa lapset eivät ehdi leikkiä kun pitää valmistautua lastentarhan pääsykokeisiin (ihan oikeasti). Täällä jos missä kuvittelisi ihmisten kiirehtivän, mutta kun ei.
Yksi aivan keskeinen syy tälle mieltä kiehuttavalle matelemiselle on eräs maanmainio keksintö, kaikkien rakastama älypuhelin. Kuvittelevatko ihmiset, että jos kännykkää hipelöi kävellessä paikasta A paikkaan B, siihen ei kulu aikaa? Hyvä ystävä, olet väärässä. Jos laittaisit sen puhelimen taskuun tai heittäisit sen kävelysillalta alas, sekä sinä että minä olisimme perillä sukkelammin.
Käyttävät hongkongilaiset puhelimiaan toki muulloinkin kuin kävellessä, esim. aina ja kaikkialla. Tässä on kuitenkin sellainen ero, että kävellessään jalkakäytävällä nenä iPhonen ruudussa kyseinen yksilö on minun tielläni ja haittaa minun elämääni. Koen siis oikeudekseni, jos nyt en ehkä kertoa hänelle että hän on mielestäni pölkkypää, niin vähintään raivota asiasta blogissani.
Toinen merkittävä syy tunteelle Hong Kongin ruuhkaisuudesta on se, että täällä nyt vaan on niin paljon ihmisiä. Hong Kongin noin seitsemän miljoonaa asukasta ovat pakkautuneet pikkuruiselle alueelle, joka on noin kolmassadasosa Suomen pinta-alasta. Suomalaiset toki asuvat maailman mittakaavassa poikkeuksellisen väljästi, mutta ei tämäkään ääripää oikein terveellinen ole.
Väestön tiheys ei kuitenkaan kerro koko tarinaa. Kuten edellisessä blogitekstissäni kerroin, kävin pienellä matkalla Singaporessa ja siellä hämmästyin, miten vähän ihmisiä siellä tuntui olevan. Singaporen metrossa sain joka kerta istumapaikan, kun taas Hong Kongin metrossa sitä ei yleensä saa taistelemallakaan, hyvä kun mahtuu seisomaan. Ja mikä tärkeintä, Singaporessa sai kadulla kävellä juuri sellaista vauhtia kun lystäsi, eikä edessä pööpöillyt Facebookin hypnotisoimaa zombilaumaa.
Ensimmäinen teoriani oli, että Singaporessa olisi pienempi asukastiheys, mutta ei. Singaporessa asuu lähes yhtä monta ihmistä per neliösentti kuin Hong Kongissa, itse asiassa vähän enemmän. Toinen teoriani, jota kukaan ei ole toistaiseksi todistanut vääräksi on se, että Singaporen väljyyden tunne johtuu asuintilasta. Kun keskimääräisellä hongkongilaisella on käytössään vain noin 13 neliömetriä, saa hänen singaporelainen vastinparinsa nauttia huimasta 25 neliön asuinpinta-alasta. (Sivuhuomautus: Suomessa vastaava luku on 40 neliömetriä.) Hypoteesini on siis, että singaporelaiset eivät ole kaduilla ja metroissa viemässä tilaa, koska heillä on kodit, joissa mahtuu elämään ja temmeltämään. Hongkongilaisten postimerkin kokoiset kämpät eivät välttämättä houkuttele jäämään sisälle.
Teoriani on saanut tukea ainakin siltä osin, että olen kuullut jo kahdenlaisista tiloista, joita Hong Kongissa voi vuokrata käyttöönsä: illanviettohuone ja valokuvanottamishuone. Näistä ensimmäisen voi vuokrata esimerkiksi kaveriporukka, joka haluaa juhlia tai viettää iltaa, mutta kenenkään kämppään tai huoneeseen ei mahdu. Jälkimmäisessä puolestaan voi laittaa kivan valaistuksen ja ottaa valokuvia itsestä. Mielestäni jo tällaisten tilojen olemassaolo viittaa siihen, että hongkongilaiselle koti ei ole kaikenlaisen tekemisen ja olemisen keskus.
Mutta palataanpa vielä takaisin niihin jalkakäytäväterroristeihin. En edes jaksa laskea, montako kertaa on ollut nokkakolari lähellä kännykkänsä kanssa epämääräisesti poukkoilevan vastaantulijan kanssa. Enkä varsinkaan jaksa laskea niitä kertoja, jolloin täsmälleen kapean ja aidatun jalkakäytävän keskellä on aivan edessäni sipsutellut joku kanssaihminen, joka ei ole merkitsevästä tömistelystäni, köhimisestämi tai edes "excuse me":stani huolimatta hoksannut siirtyä sivuun. Elättelen aivan turhaa toivoa, että joskus harppoessani tai tunkeutuessani ihmismuurin läpi edes yksi heistä tajuaisi reflektoida, miten järjetöntä kännykän orjuuttamaa elämää hän viettää, tai edes hävetä, että oli tullut hankaloittaneeksi minun elämääni lompsimalla niin hitaasti. Mutta todennäköisesti he, jos edes chättäilyltään huomaavat, ajattelevat vain, että onpas tuolla ulkomaalaisella kiire.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti