EP4: Miksi vaihtarit syövät Snickersiä?

...tai KitKat-suklaata, tai Kellogg'sin muroja, tai mitä tahansa itselle tuttuja brändejä paikallisen ruuan ja paikallisten erikoisuuksien sijaan?

Tämä on asia, jonka suhteen myönnän olleeni kenties liian jyrkkä aikaisemmin. Olen nimittäin perinteisesti Suomessa asuessani suhtautunut penseästi vaihtareihin, jotka valisevat karkkihyllystä vain jo valmiiksi tuntemiaan patukoita Fazerin suklaiden sijaan, syövät mieluummin Big Macin kuin ruispurilaisen ja levittävät paahtoleivälle maapähkinävoita eikä lakkahilloa. "Mikä näitä ihmisiä vaivaa?" ajattelin, "Eikö heitä kiinnosta Suomi, suomalaisuus ja suomalainen kulttuuri? Miksi edes tulla tänne jos ei aio olla utelias ja tutustua siihen, mitä Suomella on tarjottavana?"

Lähes viikon Hong Kongissa viettäneenä myönnän, että olen nyt itsekin päätynyt syyllistymään samaan. Olen ostanut kaupasta tomaattia ja kurkkua, pähkinöitä, suklaakeksejä, maitoa, jugurttia ja porkkanaa, ja pääasiassa jo valmiiksi tuntemiani suklaita. Eilen tajusin kaksi syytä sille, miksi olen toiminut näin.

Ensinnäkin, täytyy myöntää, että tänne tulo oli melkoinen järkytys. Täällä on uskomattoman kuuma ja kostea, ja hiki valuu ihan vain normaalisti ulkona kävellessä. Täällä on järkyttävästi ihmisiä pakattuna pieneen tilaan, ja väentungokset ovat tällaiselle Itä-Suomen kasvatille ahdistavia. Vaihtarina on lisäksi sellainen erikoisuus, että yhtäkkiä pitäisi olla valmis tutustumaan kuuteensataan muuhun vaihtariin plus paikallisiin, ja olen jo nyt sanonut omaan makuuni aivan liian usein "Hi, my name is Jenni, I'm from Finland and I study speech communication". En ole sosiaalinen perhonen, ja pidän ensisijaisesti ihmisistä jotka jo tunnen. Tällainen tilanne, jossa pitää näyttää pirteää naamaa koko ajan ja jaksaa yrittää muistaa kaikkien nimet ja naamat ja vielä ihan oikeasti tutustuakin joihinkin, on kerta kaikkiaan epämukava ja energiaa vievä.

Lisäksi heti ensimmäisestä päivästä lähtien olen joutunut kamppailemaan erinäisten ongelmien kanssa, joita en olisi mitenkään odottanut etukäteen. Asuntoloissa ei ole vessapaperia, mikä oli ensimmäisenä iltana aikamoinen yllätys. Juomavettä kuluu koko ajan, ja pullon täytenä pitäminen on niinikään oltava mielessä koko ajan. Kampus on niin iso ja mäkinen, että väliaikaiseen hostelliini ei ollut järkeä kävellä, ja kaikki menemiset ja tulemiset asettivat kampusbussien epämääräisten aikataulujen armoille.

Tästä pääsemmekin sitten ruokaan. Asuntoloita ei ole nimittäin varusteltu minkäänlaisilla keittiövälineillä, ei myöskään sellaisilla ylellisyystavaroilla kuin haarukoilla ja veitsillä. Ennen kun on hommannut jostain veitsen ei voi siis syödä esim. leipää ja voita, jollei sitten tahdo levittää voita leivälle sormella tai kielellä. Jos ruuanlaitto ei oikein suju, voi etsiä jonkin kampuksen monista opiskelijaruokaloista, jossa joko puhutaan englantia tai sitten ei, ja menut ovat joko englanniksi tai sitten ei, ja joista voi saada eteensä jotain mieleistä syötävää tai sitten ei. Ei siis ihme, että syöminen on jäänyt täällä vähän vähemmälle.

No, nyt kun on siis niin, että kaikki on uutta ja vaikeaa ja pelottavaa, onko todella ihme, että edes siinä yhdessä asiassa, johon voin todella itse vaikuttaa, eli siinä, mitä ruokaa ostan kaupasta, pyrin säilyttämään edes pienen osan elämästäni järkevänä, tavallisena ja ennakoitavana? Entä sitten, jos ostan kurkun enkä kiinankaalia? Entä sitten, jos juon maitoa enkä teetä? Kun minulta on riistetty kaikki tuttu ja turvallinen, onko se niin väärin ostaa Snickers-patukka onnellisen tietoisena siitä, että Snickers on aina Snickers?

Ensimmäinen syyni on siis yksinkertaisuudessaan tämä: tutut ruuat edustavat jotain tuttua ja turvallista vieraassa paikassa, pientä järjestyksen pilkahdusta kaaoksessa. Toinen, kenties vielä tärkeämpi syy on näin jälkikäteen ajateltuna itsestäänselvä: en tiedä, mitä ostaisin.

Omassa kotimaassa on niin helppo ajatella, että tottahan itse valitsisi Fazerin suklaan, jos olisi vaihtarina Suomessa. Mutta minkään maan supermarketeissa ei valitettavasti ole kylttejä, joissa lukee: "Huomio, kaikki paikalliisesta ruokakulttuurista kiinnostuneet ulkomaiset ystävät! Tämä on sellainen tuote, joka kannattaa ostaa ja maistaa." Vaikka englanti onkin kantoninkiinan ohella Hong Kongin virallinen kieli, ei kaikista ruokapaketeista silti löydy englanniksi kunnon selvitystä siitä, mitä paketti sisältää, onko kyseessä paikallinen erikoisuus vai tuontitavara, eikä varsinkaan siitä, miten se pitää valmistaa ja miten, milloin ja minkä kanssa se kuuluu syödä.

Suomalaista analogiaa hyödyntääkseni, entä jos joku vaihtari ostaisi Suomessa paketin verilettuja ja söisi ne kylmänä suoraan paketista kuvitellen, että niin asia kuuluu tehdä? Saisiko tämä vaihtari kunnollisen kuvan siitä, miltä veriletut oikeasti maistuvat? Kaikki suomalaiset tietävät, että veriletut kuuluu syödä lämpiminä pehmeän perunamuusin ja kirpakan puolukkahillon tai -survoksen kera. Mutta entä jos tällä vaihtarilla ei ole suomalaisia kavereita, jotka voisivat häntä tässä asiassa valaista? Voisiko tämä esimerkin vaihtari väittää tietävänsä, miltä veriletut maistuvat? Ei tietenkään. Saisiko hän silti kuvan, että veriletut ovat vastenmielisiä? Todennäköisesti.

Tämä on sellainen skenaario, jonka tahdon välttää. En tahdo olla niin innokas, että ostan jokaisen kiinankielisen ruokapaketin ja -purkin, avaan ne kaikki ja syön kaikkia lusikallisen. En saa silloin todennäköisesti oikeaa kuvaa siitä, miltä näiden ruokien on tarkoitus maistua, saati että saisin tietää mitään kyseisten ruokien kulttuurisesta ja historiallisesta merkityksestä paikallisille.

Toinen skenaario, joka ei erityisesti houkuttele on se, että törmäisin uteliaisuudessani johonkin inhaan, jonka olisin paremman tiedon valossa jättänyt syömätä. Yhtenä päivänä ravintolassa jotkut seurueeseeni kuuluvat tilasivat jotain heille tuntematonta, joka ei kuulemma maistunut kovin hyvältä, ja joka sitten paljastuikin naudan suoleksi. Älkää käsittäkö väärin, kyllä minä voisin maistaa naudan suolta jos kyseessä todella olisi paikallinen erikoisuus tai tyypillinen ruoka, ja jos minulla olisi oppaana joku paikallinen, joka pitäisi huolen, että saisin maistaa tätä erikoisuutta sellaisessa paikassa, jossa se on varmasti valmistettu oikein. Mutta jos kyseessä on sellainen ruoka, jolla ei ole mitään erityistä merkitystä paikallisille, niin sitten jätän kyllä suolet väliin. Tähän sopiva suomalainen ruoka-analogia voisi olla vaikka lipeäkala, joka on oikeastaan pahaa, mutta jota jotkut syövät kerran vuodessa nostalgiahuuruissa. Laittaisinko vaihtarin maistamaan lipeäkalaa? En todellakaan. Laittaisinko vaihtarin maistamaan sinappihunnutettua joulukinkkua? Ilman muuta. Mutta sen pitäisi olla itse tehtyä eikä valmiiksi siivutettuna marketista ostettua.

Tapasin tänään ensimmäisen paikallisen, jonka kanssa vaihdoin enemmän kuin vain pari sanaa, nimittäin uuden huonetoverini. Jos hän tai joku muu asiansa tunteva auttaa minua navigoimaan Hong Kongin ruokaerikoisuuksien viidakossa, lupaan itselleni suhtautua asiaan sen vaatimalla täysimääräisellä uteliaisuudella. Mutta niin kauan kuin en itse erota, mitkä ruuat ovat Hong Kongin vastineita lakkahillolle, poronkäristykselle, Fazerin siniselle ja sienikastikkeelle ja mitkä taas ovat paikallisia lipeäkaloja, aion tylsästi syödä vain sellaisia asioita, jotka eivät voi mitenkään paljastua naudan suoleksi, kuten Maraboun suklaata ja mukanani tuomia hapankorppuja.